perjantai 31. joulukuuta 2010

100 naiskirjailijan kirjaa

Kuukausi sitten pyöri kirjablogeissa 100:n kirjan listoja kirjoista, jotka olisi luettava ennen kuolemaansa. Minä pistin merkille, että kirjat olivat hyvin vahvasti sidottu miessukupuoleen ja suurin osa oli mieskirjailijoiden kirjoittamia. Keskisuomalaisen ja BBC:n listalla naisten kirjoittamia kirjoja oli noin parisenkymmentä 100:sta. Senpä takia aloin miettimään omaa 100:n naiskirjailijan kirjoittamaa vaikuttavaa kirjaa ja tehtävä osoittautui aika haastavaksi. Olen listannut kirjoja, joita olen lukenut tai, jotka pitäisi lukea. Tummennetut ovat niitä, jotka olen lukenut ja vaaleammat niitä, jotka olen aikeissa lukea. Olen valinnut listaan muutaman sellaisen kirjan, joita on useimmissa kirjablogeissa kehuttu ja ylistetty. Listan tekeminen sai miettimään myös omia lukutottumuksiani ja huomasin, että kotimainen varsinkin nykykirjallisuuden tuntemukseni on aika heikkoa. Huomasin myös, että olen sarja-ihminen ja jonkin verran jumiutunut johonkin kirjailijaan. Tämä lista on siis hyvin subjektiivinen! Nyt haastan muita kirjabloggareita ensi vuonna tekemään omat 100:n kirjan listanne vaikuttavista naisten kirjoittamista kirjoista, jotka tulisi lukea ennen kuolemaansa. Minun listani tulee varmasti muuttumaan myöhemmin enkä saanut edes 100:aa eri naiskirjailijaa, koska toisilta on useampi teos. Suluissa voi olla joitain perusteluja, miksi juuri tämä hänen teoksistaan. Montako kirjaa te olette lukeneet minun listaltani? Hyvää ja Kirjaisaa Uutta Vuotta 2011 kaikille lukijoilleni!



1. Louisa M. Alcott: Pikku naisia



2. Margaret Atwood: Orjattaresi



3. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo



4. Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli



5. Enid Blyton: Viisikko-sarja



6. Geraldine Brooks: Kirjan kansa



7. Anne Brontë: Agnes kotiopettajatar



8. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani



9. Emily Brontë: Humiseva harju



10. Frances Hodges Burnett: Salainen puutarha



11. Frances Hodges Burnett : Pikku prinsessa



12. Minna Canth: Työmiehen vaimo



13. Minna Canth: Anna-Liisa (kirjahyllyssä)



14. Agatha Christie: 10 pientä neekeripoikaa (Eikä yksikään pelastunut)



15. Agatha Christie: Ikiyö



16. Susan Coolidge: Katyn toimet



17. Patricia Cornwell: Mustalla merkitty



18. Emily Dickinsonin runoja



19. Marguerite Duras: Rakastaja (kirjahyllyssä)



20. George Eliot: Mylly joen rannalla (kirjahyllyssä)



21. Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja



22. Marilyn French: Naistenhuone



23. Elizabeth Gaskell: Crandfordin naiset



24. Helen Hanf: Rakas vanha kirja



25. Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita



26. Torey Hayden: Tiikerin lapsi



27. Hirvisaari Laila: Sonja-sarja



28. Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta



29. Anne Holt: 1222



30. Anna-Leena Härkönen: Heikosti positiivinen



31. Anna-Leena Härkönen – Häräntappoase (kirjahyllyssä)



32. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (Janssonin kirjoista viimeksi lukenut)



33. Maria Jotuni: Huojuva talo



34. Aino Kallas: Sudenmorsian



35. Anna Kortelainen: Levoton nainen



36. Leena Krohn: Tainaron



37. Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu



38. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet (Kuopio-sarja kesken)



39. Maria Lang: Christer Wijk-dekkari



40. Tuija Lehtinen: Rebekka ja kesäprinssi



41. Leena Lehtolainen: Maria Kallio-sarja



42. Doris Lessing: Kultainen muistikirja



43. Doris Lessing: Viides lapsi



44. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli



45. Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu



46. Mary Marck: Eevan luokka



47. Liza Marklund, & Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (sisältö ei niin erityinen, mutta nimi hauska)



48. Daphne du Maurier: Rebekka



49. Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel (kirjahyllyssä)



50. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (kirjahyllyssä)



51. Lucy M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet



52. Lucy M. Montgomery: Pieni runotyttö



53. Lucy M. Montgomery: Sininen linna



54. Toni Morrison: Minun kansani minun rakkaani



55. Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita



56. Marjo T. Nurminen: Tiedon tyttäret (kirjahyllyssä)



57. Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär



58. Sofi Oksanen: Puhdistus



59. Sofi Oksanen: Stalinin lehmät



60. Merja Otava: Priska



61. Sylvia Plath: Ariel-runoja



62. Sylvia Plath: Lasikellon alla



63. Anni Polva: Tiina-kirja



64. Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö



65. Wendla Randelin: Elisabeth (kirjahyllyssä)



66. Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä



67. Jean Rhys: Herra Mckenzien jälkeen



68. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri



69. Jean Rhys: Voyage in the Dark



70. Anne Rice: Veren vangit



71. J.K. Rowling,: Harry Potter-sarja



72. Fredrika Runeberg,: Sigrid Liljeholm (kirjahyllyssä)



73. Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä



74. Martha Sandwall-Bergsröm: Gulla-sarja



75. Sapfon runoja



76. Dorothy Sayers: Juhlailta



77. Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus



78. Mary Shelley: Frankenstein (kirjahyllyssä)



79. Carol Shields: Kivipäiväkirjat



80. Zadie Smith: Valkoiset hampaat



81. Anja Snellman: Lyhytsiipiset



82. Harriet Beecher Stowe: Setä Tuomon tupa



83. Anni Swan: Iris rukka



84. Anni Swan: Pikkupappilassa



85. Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin



86. Kaari Utrio: Eevan tyttäret (kirjahyllyssä)



87. Kaari Utrio: Sunneva jaarlintytär



88. Célestine Hitiura Vaite: Tahitin tyttäret



89. Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi (Valtosen kirjoista viimeksi lukenut)



90. Jean Webster: Setä Pitkäsääri



91. Merri Vik alias Ester Ringnér-Lundgren: Lotta-kirja



92. Rauha S. Virtanen: Selja-sarja



93. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla



94. Christa Wolf: Medeia



95. Mary Wollstonecraft: AVindicaton of the Rights of Woman



96. Virginia Woolf: Aallot



97. Virginia Woolf: Majakka



98. Virginia Woolf: Oma huone



99. Virginia Woolf: The Voyage Out (kirjahyllyssä)



100. Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme (kirjahyllyssä)

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Kellokosken Prinsessa



Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjoittama Kellokosken Prinsessa (2010) kertoo Anna Svedholmista (os. Lappalainen) eli jo legendaksi kutsutun Prinsessan (1896-1988) elämäntarinan. Kirja perustuu autenttisiin Prinsessan tunteneiden henkilöiden haastatteluihin ja hänen sairauskertomuksiinsa. Toinen kirjoittajista Ilkka Raitasuo on mielisairaanhoitajana tuntenut Prinsessan henkilökohtaisesti. Anna sairastui nuorena skitsofreniaan ja hänellä diagnosoitiin lisäksi kaksisuun-tainen mielialahäiriö. Hänelle kehittyi suurusharha, jossa hän kuvitteli olevansa kuninkaallinen prinsessa. Merkittävän elämäntarinasta tekee myös se, että Anna vietti suurimman osan elämästään laitoshoidossa, josta yli 50 vuotta Kellokosken mielisairaalassa. Kirjassa kuvataan samalla suomalaisen mielisai-raanhoidon kehityksen historiaa.



Pitkän potilasuransa aikana Annaa hoidettiin useilla 1900-luvun mielisairaan-hoidon menetelmillä ja hän joutui osaksi kunkin aikakauden hoitomuotojen kehitystä. Hänelle annettiin sähköhoitoa (sähkösokkeja), vesikylpyjä, kestouni-terapiaa, häntä eristettiin ja häneen istutettiin jopa malaria. Lobotomialeik-kaukselta Anna kuitenkin onneksi säästyi. Varhaiset hoitomuodot näyttäytyvät nykytietämyksen valossa julmilta ja niitä on vaikea ymmärtää, mutta hoitomuodoilla on myös saavutettu tuloksia ja ne ovat luoneet toivoa mielisairaiden hoitoon. Annan kohdalla hoitomuodot kuitenkin osoittautuivat tehottomiksi. Lääkkeiden ja hoitomuotojen kehittyessä yhä monipuolisem-miksi, muuttuivat asenteet myönteisemmiksi mielen sairauksia ja erilaisuutta kohtaan. Työterapiaa käytettiin jo varhain yhtenä hoitomuotona ja potilaiden työpanoksella oli myös taloudellista merkitystä etenkin Kellokosken sairaalan maanviljelyksessä ja karjanhoidossa. Annakin osallistui erilaisiin sairaalan töihin ja hän teki hierojan työtä, joka oli hänen ammattinsa ennen sairastumistaan. Anna oli laulanut nuoruudessaan kupletteja ja hän esiintyi mielellään erilaisissa tilaisuuksissa. Saattoivatpa ohikulkevat kyläläiset nähdä Annan laulavan aarioita Kellokosken kartanon parvekkeella.



Kellokosken sairaala oli merkittävä osa kyläläisten elämää ja potilaat kuuluivat myös kylän jokapäiväiseen elämään. Suurin osa potilaista sai kävellä vapaasti kylällä, käydä kaupoissa ja pankeissa. Annasta tuli kuuluisa henkilö ja hän erottui muista potilaista kuninkaallisessa, ylhäisessä roolissaan, värikkäänä ja esiintyvänä persoonana. Anna jakoi myös auliisti sekkejä (katteettomia siis) ja myöskin kuninkaallisia arvonimiä tapaamilleen ihmisille. Prinsessa vieraili ahkerasti kyläläisten kodeissa, hieroi vakioasiakkaitaan ja pysyi hyvin selvillä toisten asioista ja siitä, mitä hänen valtakunnassaan tapahtui.



Anna alkoi kutsua itseään Prinsessaksi vuodesta 1936 lähtien ja sen jälkeen alkoi vuosikymmenien väittely siitä, kuinka häntä tulisi puhutella, koska potilaiden harhoihin ei sopinut mennä mukaan. Annan maineen kasvaessa Prinsessa-nimitys yleistyi ja 1960-luvulle tultaessa lähes kaikki puhuivat Prinsessasta sairaalassakin. Anna hyväksyttiin ja hänen kuninkaallinen harhamaailmansa hyväksyttiin osana hänen sen hetkistä todellisuutta. Prinsessan kohtaaminen on tehnyt moneen hänet tavanneelle lähtemättömän vaikutuksen ja hän loi positiivisella olemuksellaan iloa ympärilleen huolimatta raskaasta ja vaikeasta elämästään. Kirjoittajat esittävät, että Prinsessa-harhaan turvautuminen on ollut eräälainen selvitymiskeino Annalle. Minä jäin lukijana pohtimaan tätä Annan identiteettiä ja sitä, että harhoista huolimatta, oliko Prinsessan roolin omaksuminen kuitenkin Annalta lopulta tietoinen valinta? Anna eli pitkän elämän 92-vuotiaaksi ja vähän ennen kuolemaansa hän totesi hoitajalle " En minä mikään Prinsessa ole, vaan Anna Lappalainen".



Kellokosken Prinsessa on mielestäni parhaimpia tänä vuonna lukemiani tietokirjoja. Se on erittäin sujuvasti ja lämminhenkisesti kirjoitettu, ja Annan vahva persoona välittyy lukijalle hyvin elävästi tekstin läpi. Myös Susa on kehunut kirjaa täällä. Kirjan pohjalta on tehty fiktiivinen elokuva Prinsessa, joka on tänä syksynä pyörinyt elokuvateattereissa. Elokuvasta olen kuullut tutuilta ja se voi järkyttää katsojia, mutta minä suosittelen lukemaan tämän kirjan. Siinä on mielestäni tärkeä sanoma ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä, suvaitsevaisuudesta ja ihmisarvoisesta elämästä. Prinsessan elämästä enemmän kiinnostuneille, Annan tekemiä hienoja tekstiilitöitä on esillä Kellokosken sairaalamuseossa ja sairaalan puistosta löytyy Prinsessa-patsas.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä



Minä valitsin Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivän (1998), joka oli ehtinyt saada eniten ääniä, kun aloin kirjaa lukea. Fagerholmin Amerikkalainen tyttö teki kyllä loppukirin, mutta siinä vaiheessa minä olin jo Härkösen tekstin vauhdissa. Härkönen kirjoittaa sujuvasti ja olen aina pitänyt hänen kepeästä, mutta taitavasta kirjoitustyylistään. Avoimien ovien päivän lukee nopeasti, se on helppoa kieltä, mutta voi sitä angstin määrää, mitä kirja herättää.



Kirjan päähenkilö Asta on päälle kolmekymppinen nainen, joka on juuri eronnut miehestään ja käy eron seurauksena samalla läpi ongelmallista äitisuhdettaan. Äitiyden problematisointi herätti minua kysymään - Missä ovat kaikki normaalit äidit? Onko sellaisia olemassa? Kirjan lukemisen aikana minua ärsyttikin, että kaikilla kirjan henkilöhahmoilla on onneton lapsuus tai huono äitisuhde. Äidit ovat liian tukahduttavia, liian etäisiä, äidit uhrautuvat, äidit ovat itsekkäitä, äidit syyllistävät tai äidit syyllistetään. Joko tytär haluaa tulla äitinsä kaltaiseksi tai täysin päin vastoin. Onko äitiydessä olemassa välimuotoa?



Asta itsenäistyy vasta erottuaan ja asuu ensimmäisen kerran yksin. Hän on suoraan kotoa muuttanut ja mennyt naimisiin hyvin nuorena. Härkönen osaa kuvata Astan erilaisia pelkotiloja painajaisista yövalvomisiin. Asta on pelännyt lapsesta asti. Hän on kokenut avioliitossaan perheväkivaltaa, mutta hän ei voi kertoa eron perimmäistä syytä varsinkaan äidilleen. Kirjan lopussa hän tuntuu vapautuvan erilaisista peloistaan ja ahdistuksistaan. Samalla voisi vertauskuvallisesti ajatella, että napanuora vihdoinkin paukahtaa kunnolla katki. Koko kirjan paino on Astan ja hänen äitinsä riippuvuussuhteessa ja myös Astan sisarusten ja perheen välisissä suhteissa. Härkönen tuo pohdittavaksi myös sisarusten (tyttärien) keskinäisen aseman perheessä ja äidin rakkauden kohdistumisen ja suosimisen vanhinta tytärtä, Astaa kohtaan. Onko äidin tasapuolinen rakkaus edes mahdollista? Koska tarina on fokalisoitunut Astan minämuotoisen kerronnan kautta, niin toisaalta särmäisen vivahteen kerrontaan olisi voinut tuoda Astan äidin näkökulma. Mikä Astan äitiä on valvottanut monta vuosikymmentä? Asta ei voi lapsuudessaan edes käydä yöllä pissalla, kun hänen äitinsä herkkä uni muuten häiriintyy. Tämä kirja herättää varmasti monia kysymyksiä, joihin ei ole välttämättä vastauksia tai oikeita sellaisia. Härkönen on kyllä ahdistuneen ja "neuroottisen" naisen erinomainen kuvaaja ja tulkitsija, (diapammit vilahtavat kirjassa kuin kirjassa).



Googlasin sen verran Avoimien ovien päivää ja huomasin, että siitä on tehty useita näytelmäsovituksia. Äiti-tytärsuhde aiheena on aina niin herkullinen. Anna-Leena Härkönen (s. 1965) on monilahjakas kirjailija, näyttelijä ja käsikirjoittaja. Palkitulla esikoiskirjallaan Häräntappoase (1984) hän pongahti julkisuuteen ja Härkösen tuotannosta luulenkin siihen seuraavaksi tarttuvani.



Sara Tarinatyttö-arvonnan voittajaksi selviytyi Lauren, jota arpaonni suosi baskeristani vedetyllä nimilapulla, jossa oli kaikkien äänestykseen osallistuneiden nimet. Kiitos kaikille vastanneille!

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Mitä Sara lukee seuraavaksi?

Minulla on henkinen kirja-kriisi menossa ja en osaa päättää, mitä luen seuraavaksi. Luin lukupiirimme vaikuttavan kuukauden kirjan, Lessingin Kultaisen muistikirjan ja sen jälkeen olen ollut hiukan tyhjän päällä. Hetken aloitin jo yhtä kirjaa Durasilta, mutta en sittenkään halunnut sitä lukea. Yksi iso Woolfin kirjallinen projekti odottaa minua, mutta en jaksa siihen vielä tarttua, kun ei voi lukea edes suomeksi. Senpä takia aloin käymään hyllyjeni kirjoja läpi, mitäs sieltä löytyy ja tein samalla syksylläkin blogeissa pyörineen Elämäni kirjoina - listan. Esimerkiksi Susan kirjastosta löytyy lista myös. Ideana on siis vastata kysymyksiin omasta kirjahyllystä löytyvien kirjojen nimillä.



1. Oletko mies vai nainen?

Toinen sukupuoli

2. Kuvaile itseäsi

Montako minua on?

3. Mitä elämä merkitsee sinulle?

Paikka auringossa

4. Kuinka voit?

Levoton nainen

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi

Mennyt maailma

6. Mihin haluaisit matkustaa?

Siintää Sargassomeri

7. Kuvaile parasta ystävääsi

Tytöistä parhain

8. Mikä on lempivärisi?

Sininen linna

9. Millainen sää on nyt?

Luminainen

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?

Ikiyö

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi?

Eevan tyttäret

12. Millainen on parisuhteesi?

Sarkaa ja samettia

13. Mitä pelkäät?

Kärpästen herra

14. Päivän mietelause

Jumalat juhlivat öisin

15. Minkä neuvon haluaisit antaa?

Katso naamion taa

16. Miten haluaisit kuolla?

Ei kiitos

Tiedän kyllä, mitä mieleni halajaa ja henkistä tyhjyyttä ravitsee - Leena Krohnin tekstiä ja ihmeellistä kieltä. Minulla on yksi hänen lastenkirjansa Viimeinen kesävieras hyllyssä ja lukematta. Sitten löysin myös muutaman muun kirjan hyllystä, jotka saattaisin lukea; Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä sekä Ei kiitos, Selma Lagerlöf: Nuoren tytön päiväkirja, Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö, Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia tai Muriel Barbery: Siilin Eleganssi. Haluaisitteko te lukijat auttaa minua suosittelemalla jotain näistä tai mistä kirjasta haluaisitte minun kertovan? Luen eniten ääniä saaneen kirjan seuraavaksi ja teen siitä blogijutun. Älkää kuitenkaan paljastako liikaa sisältöä... Arvon kaikkien kommenttienne kesken Montgomeryn Sara Tarinatytön, jota edellinen postaukseni käsitteli. Vastausaikaa on keskiviikkoon 24. 11. asti. Leena Lumella on myös oma kirja-arvonta käynnissä blogissaan, jota kannattaa käydä vilkaisemassa.

perjantai 12. marraskuuta 2010

Sara - Tarinatyttö

Olen uppoutunut viime aikoina todella kiehtoviin tarinoihin ja jotkut näistä voimakkaista tarinoista on tullut mukaan jopa uniinikin. Näitä tarinoita on minulle kertonut kaimani Sara - Tarinatyttö. Sara Tarinatyttö (The Story Girl) on Lucy Maud Montgomeryn varhaistuotantoa ja kirja on ilmestynyt 1911. Kirjan asetelma on siitä erikoinen, että päähenkilöstä Sara Stanleysta, tarinatytöstä kerrotaan toisen henkilön, aikuisen miehen näkökulmasta, joka muistelee lapsuuttaan. Serkku Beverley (minä-kertoja) muuttaa veljensä Felixin kanssa, kuinkas muutenkaan, Prinssi Edwardin saarelle isänsä lapsuudenkotiin. Siellä he tutustuvat isänsä sukulaisiin, Sara-serkkuunsa sekä muihin lapsiin. Kollektiivisesta lapsijoukosta tulee kirjan päähenkilöitä, joiden keskipisteenä on valovoimainen ja ilmiömäinen tarinankertoja Sara.



"Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua." (s.18)



Tarinatytön ääni saa sanat elämään, hän rakastaa ilmaisevia sanoja ja jos hänen äänensä olisi väri, niin se olisi kuin sateenkaari. Kaikki - aikuisista lapsiin haluavat kuulla Saran ihmeellistä tarinankerrontaa ja se tempaa kuulijat mukaansa ja eläytymään tarinoihin. Tarinat voivat kertoa tavallisista, arkipäivän ihmisistä ja sukulaisista tai ne voi olla jännittäviä satuja, myyttejä ja legendoja. Sara omaksuu tarinoita ympäristöstään kuuntelemalla toisia sekä lukemalla kirjoja. Saran mukaan on olemassa kahdenlaisia tosiasioita - sellaisia, jotka ovat totta ja sellaisia, jotka saattaisivat olla. Mielestäni Saran asenne kuvaa juuri tarinankerronnan, narratiivisuuden ydintä. Tarinoiden totuudellisuuden pohtimisen sijasta oletus siitä, että ne saattaisivat olla totta.



Teokseen on upotettu runsaasti pieniä tarinoita, kun se samalla kertoo suurempaa tarinaansa. Montgomery osaa todella taitavasti kuvailla aikuisten ja lasten maailman välistä eroa ja sitä, miten ymmällään lapset välillä ovat aikuisten maailmassa. Lapset pohtivat monia uskontoon liittyviä kysymyksiä ja myös hyvyyttä ja pahuutta. Tätä maailmojen välistä eroa kuvastaa hyvin se, kun lapset uskovat tosissaan, että maailmanloppu ja tuomiopäivä ovat tulossa, kun lehdessäkin on niin kirjoitettu. Toiset aikuiset uskovat myös siihen, mutta toiset vain nauravat lasten hätääntyneille kysymyksille. Kukaan ei todellisuudessa yritä selittää asioita tai ymmärtää näitä lapsia ja heidän kummallisia tulkintojaan. Kirjassa on mukana myös Montgomerylle tyypillistä, loistavaa huumorintajua. Mainio tarina on sekin, kun lapset kirjaavat uniaan ylös ja alkavat kilpailemaan unien näkemisestä. He keksivät myös keinon, miten nähdä oikein paljon hurjia ja värikkäitä unia - siis syömällä paljon ja raskaasti iltaisin.



Sara Tarinatyttö on Sara-kirjojen ensimmäinen osa, jonka Sisko Ylimartimo on nyt uudestaan suomentanut. Tarinalle on jatko-osa The Golden Road (1913), jota Ylimartimo on myös kääntämässä. Montgomery piti itse Sara Tarinatyttöä yhtenä parhaimmista kirjoistaan huolimatta Anna-kirjojen ja Runotytön maailmanmenestyksistä. Kirjassa on minustakin lumoavaa viehätysvoimaa ja voin hyvin kuvitella itseni tuoksuvaan hedelmäpuutarhaan kuuntelemaan tarinatytön elävää ja voimakasta ääntä ja päästää mielikuvitukseni lentoon. Kiitos Leena Lumelle tästä kirjasta!

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Kirjoita nuorille - Terhi Rannela




Olen lukenut Terhi Rannelan kirjoittamia erinomaisia nuortenkirjoja ja nyt viimeksi luin Terhin kirjoittaman oppaan Kirjoita nuorille (2010). Kirjassa annetaan hyviä vinkkejä kirjoittamiseen ja erityisesti nuorille kirjoittamiseen. Terhi on tehnyt laajaa taustatyötä ja haastatellut aihettaan varten useita nuortenkirjailijoita. Lisäksi teoksesta saa kattavan kuvan suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta ja se sisältää bibliografian. Kirja innosti minua haaveilemaan oman kirjan tekemisestä, mutta sen lisäksi haluaisin tutustua Terhin tavoin perinpohjaisesti nuortenkirjallisuuden genreen.


Kirjan teemat ovat kiinnostavia ja herättävät kysymyksiä. Onko nuortenkirja marginaalissa? Kuinka usein te näette nuortenkirjoista kirja-arvosteluja sanomalehdissä? Mikä on nuortenkirja? Nuortenkirjailijat törmäävät valitettavan usein kysymykseen: "Milloin kirjoitat sen aikuisten kirjan?" Nuortenkirjailijat kohtaavat ennakkoluuloja työssään ja ehkä se kertoo myös heidän kirjailijuudensa aliarvioimisesta. Nuortenkirja sisältää useita kirjallisuuden lajeja realismista tai fantasiasta vaikkapa dekkareihin. Myös tyttökirjat ovat nuortenkirjoja. Vaikka me puhumme nuortenkirjasta, niin eipä sillä ole ikärajaa ja myös aikuiset lukevat nuortenkirjoja. Usein nuortenkirjoissa pohditaan nimenomaan niitä ongelmia, joita me aikuiset olemme nuorille aiheuttaneet. Monet nuorten perusongelmat itsenäistymisestä, oman minän löytämisestä, seurustelusta seksuaalisuuteen ovat läsnä sukupolvesta toiseen


Suomalaiset nuortenkirjailijat käsittelevät vakavia, yhteiskunnallisia aiheita kirjoissaan kuten rasismia, syömishäiriöitä, kouluväkivaltaa, alkoholismia, teiniraskauksia jne. Mutta kaikesta ei saa aina kirjoittaa, on myös tabuja. Tabuja ovat esimerkiksi tupakointi- väkivalta- tai seksikohtaukset. Kustantajat saattavat muuttaa tai sensuroida kirjailijoiden tekstiä ja toimivat niin sanotusti portinvartijoina. Kirjailijat eivät tästä välttämättä uskalla puhua julkisesti negatiivisten seurausten takia. Nuortenkirjailijoiden odotetaan tietyllä tavalla toimivan roolimalleina ja vastuullisina kirjoittajina, mutta liika opettavaisuus tai holhoavaisuus on taas lukijoiden aliarvioimista. Ristiriitaisuutta tilanteeseen tuo, kun nuorten käännöskirjat voivat nykyään olla paljon rankempia aiheiltaan kuin kotimaiset nuortenkirjat.


Kirjassa myös kirjailijoiden mielipiteet ja näkökulmat nuortenkirjallisuudesta ovat luonnollisesti erilaisia kuten toiveikkaan tai onnellisen lopun vaatimuksesta. Lasten kohdalla tämä vaatimus on varmasti oikea, mutta nuoret ja aikuiset ovat jo oppineet, etteivät asiat aina pääty onnellisesti, eikä paha saa maailmassa palkkaansa. Terhi kyseli myös nuorilta - parhailta asiantuntijoilta, minkälainen on hyvä nuortenkirja. Vastaukset luonnollisesti vaihtelivat tässäkin, mutta mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, jossa päähenkilöt ovat nuoria tai nuoria aikuisia kuvasivat hyvää nuortenkirjaa. Moni nuorista kertoi lukevansa mieluummin ulkomaisia kuin kotimaisia nuortenkirjoja. Terhi korostaakin, että kouluissa tulisi kertoa paljon enemmän uusista suomalaisista nuortenkirjoista.


Terhi itse on kolmikymppinen kirjailija ja toimittaja, jonka esikoisteos Puhdas valkoinen (2004) syntyi WSOY:n kirjoituskilpailuun osallistumisen tuloksena. Terhi on juuri tänä syksynä saanut päätökseensä matkailuaiheisen nuortenkirjasarja-trilogiansa, jotka sisältävät kirjat Amsterdam, Anne F ja minä (2008), Goa, Ganesha ja minä (2008) sekä Jäämeri, jäähyväiset ja minä (2010). Kirjoissa on seikkailtu milloin Hollannissa, milloin Intiassa ja nyt viimeisimmässä Norjassa. Päähenkilöt ovat sarjassa samoja, mutta jokainen kirja on kerrottu eri henkilön näkökulmasta. Terhi haluaa kirjoittaa ajankohtaisista ilmiöistä maailmassa ja hänen teksteissään viitataan usein tämän hetken trendeihin - elokuviin, tv-sarjoihin tai musiikkiin. Terhi on aktiivinen koulu- ja kirjastovierailija ja hän on hyvin vahvasti mukana nuorten elämismaailmassa. Monet nuoret kirjoittavatkin Terhille sähköpostia, joihin Terhi myös vastailee aktiivisesti. Terhi on tulevana viikonloppuna Helsingin kirjamessuilla keskustelemassa nuortenkirjallisuuden tabuista ja tässä Gramofonia-blogin linkki asiasta kiinnostuneille. Terhin kuva yllä on Terhin oman blogin galleriasta. Minä henkilökohtaisesti toivon, että Terhi jatkaa tärkeätä työtänsä vapaana kirjailijana.

torstai 14. lokakuuta 2010

Uutta ja vanhaa sekä tärkeä tiedote!



Muistatteko nämä kirjat omasta lapsuudestanne? Tammen kultaisiin kirjoihin törmäsin eilen kävellessäni ostoskeskuksessa ja siellä oli ihanan houkuttelevasti aseteltu kirjoja käytävän varrelle. Monet ihmiset varmasti pysähtyivät katsomaan kiireessäkin kirjoja, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä markkinointi-idea, kun ei tarvitse mennä erikseen liikkeeseen sisälle. No ainakin tällaiselle "kirjahullulle" kuin minä - en siis voinut vastustaa kiusausta ja muutama kuvakirja oli aivan pakko ostaa ja kirjat, kun ovat onneksi edullisia edelleen.



Kultaiset kirjat ovat amerikkalaisen Little Golden Booksin julkaisema (1942) kuvakirjasarja. Ideana sarjassa oli, että haluttiin tehdä värikkäitä, iloisia, kestäviä ja edullisia lastenkirjoja, joihin kaikilla olisi varaa. Kustannusosakeyhtiö Tammi alkoi julkaisemaan sarjaa Suomessa 1952. Sarjasta tulikin hyvin suosittu ja kuvakirjoja pidettiin kasvatuksellisesti hyvinä ja opettavaisina sekä lasten mielikuvitusta rikastuttavina. Kirjat ovat siirtyneet sukupolvesta toiseen ja niistä on otettu uusintapainoksia sekä uusia kirjoja julkaistaan lisääkin. Tällä hetkellä nimikkeitä on ilmestynyt peräti 188 ja minä alan nyt niitä keräämään!



TÄRKEÄÄ tiedotettavaa teille lukijat! Kirjoista kun ei saa ikinä tarpeeksi, niin minähän sitten lähdin mukaan kehittelemään uutta yhteisblogia kirjoista. Perustimme Jennin ja Tomomin kanssa Lukupiiri-blogin. Tarkoituksenamme on lukea kirjoja yhdessä ja keskustella aina kerran kuussa kuukauden kirjasta. Tämä nettilukupiiri on kaikille avoin ja tervetuloa kaikki osallistumaan! Huomenna julkistetaan lukupiirin ensimmäinen kuukauden kirja.

torstai 7. lokakuuta 2010

Swanin mustat joutsenet



Hellevi Arjavan Swanin tytöt (2007) on kulttuurihistoriallinen kertomus autonomian ajalta. Tässä kirjassa kerrotaan Suomen tunnetuimmasta sisarussarjasta, Swanin yhdeksästä tyttärestä (mustat joutsenet) ja heidän varttumisestaan nuoriksi naisiksi. Kirjan kansikuvassa (yllä) näkyy isä Carl Gustaf Swan, äiti Emmi ei näy kuvassa. Anni Swanin sylissä on hänen sisarenpoikansa Jussi Sibelius ja Annin oikealla puolella on hänen vanhempi sisarensa Elli. Kuvan on ottanut Otto Manninen juhannuksena 1906, jolloin hän ja Anni Swan kihlautuivat Hopeavuoressa Swanien kesäasunnolla.



Kertomus alkaa sanoilla: "Taaskin tyttö!", jolloin Anni Swan syntyy (1875) ja hän on järjestyksessä sisarusparven seitsemäs tyttö. Sen jälkeen syntyivät vielä Ilma ja Nelma. Isä Swan oli Snellmannilainen ja hänen kasvatus-ideologinaan oli isänmaallisuus ja suomalaisuus. Kotona piti puhua suomea ja tyttöjen tuli käydä suomenkielistä koulua. Tytöille annettiin suomalaiset, soreat nimet; Helmi Siveä, Aino Ilotar, Saimi Pia, Elli Ainamo, Toini Vellamo, Lyyli Armias, Anni Emilia, Ilma sekä Kaino Ihanelma. Jokaisella tytöllä oli myös omat lempinimensä ja esimerkiksi Annia sanottiin Nannaksi. Yhdeksän tyttären kouluttaminen ei ollut ihan helppoa tuona aikana, jolloin koulutus oli maksullista. Suomenkielisiä koulujakaan ei ollut kovin monta 1800-luvun loppupuolella, ja Swanin tytöistä suurin osa kävikin Helsingin suomalaista tyttökoulua, jolloin heidän täytyi asua Helsingissä. Muu perhe asui Lappeenrannassa, kun isä, maisteri Swan toimi siellä opettajana ja toimitti sanomalehteä Lappeenrannan uutiset. Lappeenranta ei ollut kuitenkaan ainoa paikka, jossa Swanit asuivat. He olivat kovia muuttamaan ja joutuivat monesti muuttamaan isän työn perässä.



Tytöt saivat ensin kotiopetusta ennen kuin siirtyivät kouluun. Heitä opettivat joko vanhemmat sisaret tai isä Swan itse. Tyttökouluun pääsemiseksi tyttäret oli valmennettava huolellisesti. Swanin perheellä oli rahasta tiukkaa ja sen takia oli mietittävä keinoja, miten kaikki tyttäret saadaan koulutetuiksi. Yhdessä vaiheessa viisi vanhinta tytärtä asui Helsingissä yhtä aikaa ja he perustivatkin yhteisen koulukodin, bolagin. Helmi aloitti jatko-opiston, josta valmistui opettajaksi, Aino kävi käsityökoulua ja hänestäkin tuli opettaja, myöhemmin veistonopettaja, Toini kävi tyttökoulua ja sitten Ellikin aloitti jatko-opiston. Toinista ja Ellistä tuli kielten opettajia ja Saimista näyttelijätär. Saimi oli kiinnitettynä Suomalaiseen teatteriin useamman vuoden ajan, kunnes avioiduttuaan lopetti näyttelemisen. Lyylikin kävi tyttökoulua ja hän suoritti lopulta sairaanhoitajakurssin ja perehtyi mielisairaanhoitoon ulkomaan-matkoillaan. Lyyli Swan oli ensimmäinen mielisairaanhoidon alalla toimiva koulutettu sairaanhoitaja ja häntä pidetään yhtenä Suomen mielisairaanhoidon uudistajista. Ilma taas tyttökoulun käytyään suoritti farmaseutin tutkinnon ja myöhemmin proviisorin tutkinnon ja perusti oman rohdoskaupan.



Anni poikkeuksena muista sisaristaan kävi Mikkelissä tyttökoulua. Anni halusi suorittaa ylioppilastutkinnon, joka siihen aikaan oli harvinaista tyttöjen kohdalla ja se herättikin hieman ihmetystä perheessä. Anni onnistui kirjoittamaan yksityisesti ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon historiallis-kielitieteelliseen osastoon, mutta hänen oli anottava vapautta sukupuolestaan, koska silloin naisilla ei vielä ollut samoja opiskeluoikeuksia yliopistossa kuin miehillä. Anni kuitenkin meni töihin porvarilliseen ammattiin pankkineidiksi, mutta opiskeli myöhemmin lisää ja pätevöityi Jyväskylän seminaarista kansakoulunopettajaksi. Anni opetti monta vuotta Helsingin kansakoulussa ennen kuin siirtyi vapaaksi kirjailijaksi. Nuorin sisarista Nelma kirjoitti myös yksityisesti ylioppilaaksi. Nelma avioitui Jean Sibeliuksen veljen Christian Sibeliuksen kanssa. Miehensä kuoleman jälkeen hän opiskeli ammatin ja hänestä tuli piirustuksen opettaja ja kirjailija myös.



Kaarina Kolun toimittamassa teoksessa Suomalainen satu 2 (2010) esitellään satukirjailijoita ja kerrotaan Anni Swanin ja Nelma Sibeliuksen satutuotannosta tarkemmin. Nelma aloitti satukirjailijanuransa vasta 59-vuotiaana ja hän julkaisi kahdeksan satukokoelmaa, suomensi nuortenkirjoja ja avusti sisarensa Annin toimittamaa lastenlehteä. Kolun mukaan Nelma Sibeliuksen satutuotanto on jäänyt isosiskon Anni Swanin satu- ja nuortenromaanituotannon varjoon. Anni Swan loi suomenkielisen taidesadun. Nelma Sibeliusta on taas luonnehdittu sanoin "viimeisiä aitoja sadunkertojia" ja hänen satunsa ovat olleet kautta aikojen lasten suosikkeja. Nelma kirjoitti myös yhden nuortenromaanin Vanha verraton Pääskyranta (1950), joka sisältää omaelämäkerrallisia aineksia. Minä luin sen ja se oli tyttökirjamaisen hurmaava. Arjavan innoittamana luin samanaikaisesti Anni Swanin Pikkupappilassa (1922) sekä Ullan ja Markin (1924). Ne sisältävät myös omaelämäkerrallisia aineksia Swanin perheestä ja elämästä. Kirjat ovat aivan ihania vanhan ajan kuvauksia ja olen elänyt nyt jonkinlaisessa Swanin tyttärien hurmoksessa.



Hellevi Arjavan isoäiti oli Anni Swan ja Swanin tytöt perustuu autenttiseen aineistoon ja Swanin sisarusten kirjeenvaihtoon. Swanin tytöt ovat olleet ahkeria kirjeiden kirjoittajia ja kirjeistä on julkaistu aikaisemminkin valikoimia. Swanin tytöissä Arjavan kerronta on sujuvaa ja teos on romaanimainen. Suurin osa lapsuusmuistelmista perustuu Anni Swanin teksteihin. Swanin sisarukset ovat olleet hyvin pitkäikäisiä ja vanhimmaksi heistä eli Lyyli melkein 102-vuotiaaksi. Sisaruksista neljä avioitui ja perheellistyi. Minusta tämä kirja on merkittävä siinä mielessä, koska se kertoo tärkeän tarinan suomalaisten naisten kouluttautumisesta. Kiitos ja kummarrus isä Swanille, joka kouluttaa perheen yhdeksän tytärtä 1800-luvun Suomessa. Missä muualla tällainen olisi mahdollista? Swanin kodin kultturinen perintö siirtyi heidän tyttärilleen ja isän koulutus periytyi lapsilleen. Vielä nykyäänkin vanhempien koulutustausta vaikuttaa heidän lastensa koulutustasoon. Opettajien lapsista tulee todennäköisemmin opettajia myös. Suomalaisen tasa-arvoisen koulutus-poliitikan tavoitteena on, että kaikilla on mahdollisuus kouluttautua sosiaalisesta asemasta riippumatta. Suomalaiset nuoret ovatkin hyvin koulutettuja kansainvälisesti verrattuna ja suomalaisten koulutustaso on parantunut selvästi viime vuosikymmeninä. Suomalaiset naiset ovat innokkaita opiskelemaan ja ovat koulutetuimpia kuin miehet tänä päivänä. Esikuvinamme toimivat tällaiset naiset kuin Swanin tytöt, jotka ovat olleet uranuurtajia luodessaan tietä suomalaisten naisten kouluttautumiselle.

lauantai 25. syyskuuta 2010

Saran seitsemän tunnustusta



Kun aloin kirjoittamaan omaa blogiani, tutkiskelin muita blogeja ja ihastuin, kun bloggarit jakoivat toisilleen kauniita tunnustuksia. Silloin haaveilin, kunpa minäkin jonain päiväni saisin tuollaisen palkinnon tunnustuksena omasta työstäni. Vaikka olenkin saanut lukijoiltani kannustavaa palautetta matkan varrella ja ensimmäinen lukijan kommentti kirjoitukseeni lämmittää vieläkin mieltäni, niin on todella hienoa saada tämä tunnustus toiselta kirja-bloggaajalta. Haluan kiittää Susaa tästä tunnustuksesta ja suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen hyvään kirja-blogiinsa, jossa on paljon esittelyjä suomalaisista ja historia-aiheisista kirjoista. Tämä tunnustuksen saaminen haastaa myös kertomaan seitsemän asiaa itsestä, joten annetaan palaa.



1. Olen ikuinen opiskelija. Se ei kuitenkaan tarkoita kohdallani sitä, että en valmistuisi ikinä mihinkään. Se vain tarkoittaa, että kun saan jonkun asian päätökseen, niin aina alkaa jonkin uuden asian oppiminen. Pari vuotta sitten vannoin, että nyt en enää opiskele mitään ja olen niin kuin valmis. Pysyin päätöksessäni pari kuukautta ja sitten tiedonjanoni syttyi taas. Nykyään olen sinut elämäntapani kanssa, se on osa identiteettiäni ja sitä paitsi, minä uskon elinikäiseen oppimiseen.



2. Olen yöihminen ja kirjoitan parhaillaankin näitä tunnustuksiani yön hiljaisuudessa. Luovuuteni on parhaimmillaan silloin ja kuulen omat ajatukseni. Itse asiassa flow-tilaan pääseminen vaatii vain kirjoittamista ja kirjoittamista, tunnista toiseen aamun valjetessa, päivän noustessa, kunnes onnellisessa olotilassani voin sanoa, että nyt se on valmis. Oloni voi olla epämääräisen epätodellinen, mutta samalla olen luonut jotain uutta ja mieleni on kirkas.



3. Lapsuuteni yksi unelma-ammateistani oli tulla kirjailijaksi. Kirjoittelin pöytälaatikkooni kuvitteellisia tarinoita kynttilänvalossa. Koin 15 minuutin hämmentävän julkisuuden, kun yhtä kirjoitelmaani opettajat lukivat koulussa ääneen muille oppilaille. Ei ainoastaan luokkatoverini, vaan myös toisen luokan tytöt tulivat luokseni juttelemaan ja kehumaan tarinaani. Aikuisena olen kirjoittanut yhden sadun.



4. Luen useampaa kirjaa samanaikaisesti sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta. Joku kirja voi jäädä kesken pidemmäksi aikaa...keskeneräisenä ne kummittelevat kuitenkin takaraivossani ja minun on pakko palata niihin takaisin. Tällä hetkellä niitä on kolme kummittelemassa...



5. Minulla on seitsemän kirjastokorttia, joista kuutta käytän aktiivisesti. Onneksi yhdessä kirjastossa sentään on lainojen automaattinen uusinta.



6. Käytän baskereita ja hankin ihanan vaaleanpunaisen uuden baskerin, jonka kohta laitan päähäni, kun ilmat kylmenevät. Helsingin kirjamessuilta minut voi bongata ehkä baskeri päässä.



7. Minulla on edelleen unelma omasta kirjasta, mutta se taitaa olla sitten enemmän faktaa kuin fiktiota...



Olen viime aikoina tutustunut moniin, minulle uusiin kirja-blogeihin. Yritän niitä päivittää pian blogilistaani. Susan blogi ansaitsee oman tunnustuksensa, mutta koska tämän palkinnon pitää kiertää, niin laitan sen eteenpäin Leena Lumen kirja-blogille ja Hannelen bok-paratiisille. Leena kirjoittaa suurella sydämen palolla kirjoista ja lukee niin paljon, että ihan hengästyttää. Hannele Ruotsista taas esittelee hyviä kirjavinkkejä niin vanhoista kuin uusista kirjoista.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Iris rukka, Tiina ja Seljan tytöt - suomalaisten tyttökirjojenikivihreitä klassikkoja



Kiitän sydämellisesti kaikkia blogini kyselyyn osallistuneita vastaajia, jotka kertoivat vaikuttavimmista suomalaisten tyttökirjojen lukukokemuksistaan. Vastauksia ja kommentteja perusteluineen voi edelleen lähettää kysymykseeni, vaikka kirja-arvonta onkin päättynyt. Kysymys on minulle tutkimuksellisesti tärkeä ja olen pyytänyt vastanneilta lupaa käyttää vastauksia tutkimus-aineistona suomalaisen tyttökirjallisuuden tutkimisessa. Kuvan ruusu on osoitettu teille kaikille vastanneille!



Mitkä suomalaiset tyttökirjat sitten ovat vaikuttaneet lukijoiden elämässä? Anni Swanin Iris rukka (1916) nousi vaikuttavimmaksi yksittäiseksi tyttö-kirjaksi. Odotetusti vastauksissa jyräsivät myös tyttökirjasarjat. Anni Polvan Tiina-sarja (1956-1986) ja Rauha S. Virtasen Selja-sarja (1955-2009) olivat suosituimmat ja ne saivat kaikista eniten mainintoja. Rauhan muut kirjat saivat myös mainintoja kuten esimerkiksi Luumupuu kukkii (1965). Selja-kirjoista voitte lukea lisää aikaisemmasta blogi-jutustani, jolloin tapasin myös henkilökohtaisesti ikinuoren ja ihastuttavan Rauha Susanna Virtasen.



Merja Otavan Priska (1959), Oiva Palomiehen Tirlittan (1953) sekä Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1947) saivat myös mainintoja. Lisäksi vastauksissa tuli esille yksittäisiä vanhempia tyttökirjoja kuten esimerkiksi Salme Sadeniemen ja Mary Marckin teoksia. Uudemmista tyttökirjoista mainittiin Tuija Lehtisen kirjat ja Tuija on myös itse käynyt kertomassa omista suosikeistaan. Kaiken kaikkiaan vastaukset ovat samansuuntaisia, kuin Helsingin Sanomien järjestämässä kyselyssä (2004) mieluisimmista lasten-ja nuortenkirjoista. Niitä vastauksia voitte käydä lukemassa täältä.



Kirjapakettien arvonnat suoritin siten, että kirjoitin jokaisen vastaajan nimen lapulle ja nämä laput sulloin vaaleanpunaiseen baskeriini (harsohattuni on kadoksissa). Sekoitin ja ravistelin baskeria ja lopuksi vetäisin esiin sieltä kaksi lappua. Ensimmäinen kirjapaketti menee Sannalle ja toinen kirjapaketti menee Reeta Karoliinalle Norjaan. Lisäksi lähetän Leena Lumelle, Lumiomenalle, Hannelelle sekä ahkulle tyttökirjan kiitokseksi kyselyni mainostamisesta ja linkittämisestä omaan blogiinsa.



Vastauksissa tuli esille minulle yllätyksellisiä vanhoja tyttökirjoja ja minua saa yllättää lisää. Itse luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä Vanha verraton Pääskyvuori - kertomus nuorisolle (1950). Se on hyvin tyttökirjamainen ja sen on kirjoittanut Anni Swanin sisko Nelma Sibelius. En tiennyt sitä silloin, kun nappasin sen mukaani kirjan nimen perusteella, kansikuvaa ei ollut eikä takatekstiä, mutta jokin vaisto oli. Sen luettuani, luen yhden Anni Swaniin liittyvän kirjan ja siitä tulee sitten blogi-juttu myöhemmin.

perjantai 27. elokuuta 2010

Kerro vaikuttavimmasta kotimaisesta tyttökirjasta

Aloitin kirjallisuusblogin pitämisen kaksi vuotta sitten elokuussa ja innostuin sen myötä lukemaan ja keräämään lapsuuteni tyttökirjoja. Haaveiltuani kirjakaupasta ideoin verkkokirjakaupan ja perustin Tyttökirjaklassikot. Tyttökirjat ovat sydämeni asia ja elämäntehtäväni. Luen niitä edelleen sekä vanhoja tuttuja että uusia ja tuntemattomia, unohdettujakin. Nyt haluaisin kuulla teidän kokemuksianne kotimaisista tyttökirjoista ja esitän kysymyksen:

Mikä lukemasi SUOMALAINEN TYTTÖKIRJA on ollut kaikista vaikuttavin? Miksi?

Kaikkien vastanneiden kesken arvon KAKSI KIRJAPAKETTIA. Vastausaikaa on 10.9.10 asti. Muista ilmoittaa sähköpostisi (se ei tule näkyviin)! Esitä tämä kysymys myös äidillesi, isoäidillesi tai ystävällesi ja pyydä heitäkin vastaamaan blogiini.

1. KIRJAPAKETTI sisältää kirjat: Helga Nuorpuu (1946): Ruusulan viimeinen tyttö, Anni Swan: Iris Rukka (1990), Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta (1982), Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa (1963), Anni Polva: Tiina ottaa vastuun (1976) ja Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (1973)





2. KIRJAPAKETTI sisältää kirjat: Merja Otava: Priska - kesästä kesään (2001), Tuija Lehtinen: Rebekka tarttuu toimeen (2007) ja Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F ja minä (2008).



Kirjapakettien kirjat ovat käytettyjä, mutta hyväkuntoisia ja siistejä. Helga Nuorpuun kirja on ikäisekseen lukukunnossa. Vastauksenne ovat erittäin lämpimästi tervetulleita!

P.S. En kommentoi vastauksianne vielä vaan teen niistä yhteenvetoa seuraavaan postaukseeni ja julkistan samalla arvonnan kaksi kirjapaketin voittajaa!

tiistai 17. elokuuta 2010

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Minne tytöt kadonneet  Lehtolainen, Leena  9789513156251

Maria Kallio-dekkarit ovat sellaisia, joihin tartun heti, kun vaan näenkin sarjan uusimman osan kirjakaupassa. Vanhoissahan kirjoissa on se oma ominaishajunsa ja kiehtovuutensa, kun lukee omistuskirjoituksia tai löytää kortteja, kirjanmerkkejä sivujen välistä. Minun täytyy tässä yhteydessä mainita uudesta, vanhasta löydöstäni eli Aila Nissisen kirjoittamasta Vihreät ympyrät, joka on nuortenkirjojen Vihreä kirjasto-sarjaa. En ole sitä lukenut vielä, mutta selatessani sivuja, paljastui sieltä kirjailijan oma omistuskirjoitus ja vieläpä joitain hänen kommenttejaan tekstistä. Olin aivan mykistynyt! Palatakseni kuitenkiin uutuuskirjoihin, niin pidän myös niiden tuoreesta, kutsuvasta tuoksusta ja nyt pitkästä aikaa luin melkeinpä juuri painosta tulleen kirjan.



Leena Lehtolaisen Maria Kallio-sarja on minulle taas sellainen koukuttava dekkarisarja. Täytyy aina tietää, missä mennään Maria Kallion henkilö-kohtaisessa elämässä ja samalla sitten pähkäillä, kuka on mahdollinen syyllinen tapahtuneeseen rikokseen. Minne tytöt kadonneet - kirjassa (2010) on menty ajallisesti muutama vuosi eteenpäin ja Maria on nimitetty epätyypillisten rikosten yksikköön komisarioksi vanhaan työpaikkaansa Espoon poliisiin. Aikaisemminhan Maria toimi pitkään väkivaltarikosten pomona ja kun työ alkoi maistumaan pakkopullalta, niin edellisessä osassa Väärän jäljillä (2008) hän siirtyi perheväkivallan tutkimusprojektiin mukaan, kunnes pakotettiin takaisin poliisin hommiin. Täytyy sanoa, että olin jo vähän huolissani tästä Maria Kallion haluttomuudesta perinteiseen poliisityöhön, mutta nyt hän on taas takaisin entisessä vauhdissaan. Yllätys, yllätys Maria on myös kouluttanut afganistalaisia poliiseja ja joutuu vaaratilanteeseen itse matkustaessaan Afganistaniin. Suomessa Maria taas tutkii kolmen maahanmuuttajatytön katoamista ja yhden muslimitytön murhaa. Kaikki tytöt ovat käyneet samassa Tyttökerhossa, jossa Marian tytär Iidakin käy. Onko kyseessä kunniamurha, viharikos vai sarjamurhaaja? Maria selvittelee tapauksia yhdessä tuttujen työkavereidensa Koivun ja Puupposen kanssa.



Lehtolainen kuvaa romaaneissaan hyvin realistisesti poliisin työtä ja arkea ja aina yhteiskunnallisesti vaikeitakin asioita kuten perheväkivaltaa tai rasismia. Nyt hän tarttuu uudessa romaanissaan monikulttuurisiin kysymyksiin. Minne tytöt kadonneet tuo esiin niitä ongelmia, joita maahanmuuttajatytöt kokevat, kun tiukasti kontrolloidun kulttuurin perinteet ja vapaamman länsimaisen yhteiskunnan käsitykset joutuvat törmäyskurssille. Lehtolaisen kuvaama maailma ei ole mustavalkoinen vaan se sisältää monia vivahteita. Odotin tällä kertaa enemmän yllätysmomentilta, mutta yllätykset eivät tuntuneet kovin uskottavilta. Murhakin selviää poikkeuksellisen aikaisin. Maria Kallio on nyt keski-ikäistynyt ja elämä näyttäytyy seesteisenä, pahimmat ruuhkavuodet ovat takana päin eikä työ aiheuta niin paljon ristiriitoja henkilökohtaisessa perhe-elämässä. Seuraavassa Maria Kallio-dekkarissa voisi kyllä olla enemmän taas jännitystä ja päähenkilön sisäiset ristiriidat, ne tuovat aina oman jujunsa tarinaan.



Viimeisimmässä Anna-lehdessä on Leena Lehtolaisesta kiinnostava artikkeli, missä hän kertoo itsestään ja siitä kuinka jokainen hänen kirjoittamansa kirja on oikeastaan edellistä suurempi ihme - että vielä löytyi sanottavaa. Varmasti löytyy sanottavaa Leena! En ole koskaan katsonut Maria Kalliosta kertovaa tv-sarjaa, mutta en osaa kuvitella Maria Kalliota Minna Haapkylän näköisenä, vaan enemmän Lehtolaisen näköisenä. Minne tytöt kadonneet on Maria Kallio-sarjan 11. romaani. Maria Kalliolla on myös omat nettisivut. Sieltä löytyy hänen CV:nsä, tietoja muista sarjan henkilöhahmoista, teokset tietenkin, Antin Marian miehen ruokaohjeita, koska hän tekee yleensä perheen ruuat (lähinnä luomua) ja mikä parasta löysin sieltä Marian kirjeitä Koivulle, jotka kannattaa lukea tämän kirjan lukemisen jälkeen. Suosittelen tätä kirjaa Maria Kallio-faneille ja ne, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet Maria Kallio-dekkareita ja kiinnostuvat tästä räväkän rohkeasta punapäisestä naissankarista, niin tästä voi aloittaa tai sitten jostain aikaisemmasta teoksesta.

torstai 5. elokuuta 2010

Helen Hanff: Rakas vanha kirja



Rakas vanha kirja, sinä olet nyt minun hyvä ystäväni ja vaalin ystävyyttämme ikuisesti! Vaikka minua ei olisikaan, niin sinä säilytät olemassaolosi, luot aina uusia ystävyyssuhteita sukupolvesta toiseen ja ajasta toiseen. Minä kunnioitan sinua ja sen takia minun täytyy kertoa sinusta muille. Heidän täytyy tietää sinun hienosta, humoristisesta ja erittäin viisasta luonteestasi ja ennen kaikkea suuresta sydämestäsi.



Vuonna 1949 amerikkalainen Helen Hanff lähettää kirjatilauksen kirjeitse Lontoolaiseen Marks & Companyn antikvariaattiseen kirjakauppaan, joka on erikoistunut loppuunmyytyihin kirjoihin. Tästä kirjatilauksesta alkaa parikymmentävuotinen ystävyys ja kirjeenvaihto amerikkalaisen kirjailija ja käsikirjoittaja Helen Hanffin ja englantilaisen antikvariaatin hoitajan Frank Doylen välillä. Kirjeenvaihtoon osallistuu välillä koko henkilökuntakin ja Doylen perhe. Kirjeromaanin muotoinen Rakas vanha kirja, 84, Charing Cross Road julkaistiin 1970. Seuraavassa otteita 25.3.1950 päivätystä Helenin kirjeestä:



"Frank Doel, mitä te siellä oikein TEETTE, te ette tee MITÄÄN, te vain ISTUSKELETTE paikallanne. Missä on Lee Hunt? Missä on Oxford Verse?"



"Olen järjestänyt niin, että pääsiäispupu tuo teille Munan. Kun se saapuu perille, se huomaakin, että te olette kuolleet toimettomuuteen."



"Näin kevään tullen tarvitsen rakkausrunokirjan. Ei mitään Keatsia eikä Shelleyä, lähettäkää minulle runoilijoita, jotka pystyvät rakastamaan joutavia lörpöttelemättä-"



"No, älkää vain istuskelko siellä! Menkää etsimään sitä! Vannon, etten ymmärrä kuinka teidän puotinne pysyy pystyssä." (s.16)



Kirjeet ovat hauskoja, oivaltavia ja lämminhenkistä keskustelua englantilaisesta kirjallisuudesta, vanhoista kirjoista ja elämästä Atlantin molemmin puolin. Sodan jälkeisessä Englannissa on ruokasäännöstely ja Helen lähettää henkilökunnalle ja heidän perheilleen ruokapaketteja. Kirjeissä suunnitellaan useiden vuosien ajan Helenin matkaa hänen kauan kaipaamaansa Englantiin, mutta matkan toteutumiselle tulee aina ylivoimaisia esteitä. Mutta pääseekö Helen koskaan kävelemään rakkaalle Charing Cross Roadille? Siitä kertoo jatko-osa Hanffin matkakertomus The Duchess of Bloomsbury Street (1973), mutta sitä ei ole saatavilla Suomesta, valitettavasti.



Rakas vanha kirja löysin sinut omakseni, sinä olet tietyllä tavalla suunnan-näyttäjäni ja voin oppia uusia asioita sinulta. Minulla on sellainen taito, että kutsun välillä haluamiani kirjoja luokseni - nimenomaan vanhoja kirjoja. Tiedän, että ne ovat täällä jossain minua odottamassa ja parhaassa tapauksessa ne ovat sen jälkeen muitakin odottamassa. Pieni antikvariaattinen kirjakauppani on sydämeni asia ja jatkan oppimismatkaani vanhojen, unohdettujenkin kirjojen parissa. Unelmani on, että ne löytävät tiensä uudelleen lukijoiden mieliin ja sydämiin.



Tahdon välittää sydämellisen kiitokseni toiselle keräilijälle Hannelelle, joka pitää Hanneles bok-paradis-blogia, jossa kerrotaan paljon vanhoista kirjoista ja sieltä kautta sain vinkin uudesta ystävästäni.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen



Valkopukuiseen naiseen ( The woman in White) minut johdatettiin ensin Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen kautta, jossa viitattiin tähän teokseen. Muistin, että minullahan on hyllyssäni tämä "aarre", jonka löysin viime kesänä. Luettuani Silmänkääntäjän ja Watersin haastattelun, missä hän kertoo Valkopukuisen naisen olevan hänen tarinansa sydän, niin pakkohan minun oli viimein tämä kirja lukea. Se idea, mikä Silmänkääntäjässä on, onkin suoraan "varastettu" Valkopukuisesta naisesta, niin kuin Waters sen leikillisesti ilmaisee. Valkopukuinen nainen kyllä päihittää mennen tullen Silmänkääntäjän, mutta taitavasti Waterskin on tarinansa punonut.



Valkopukuinen nainen on ilmestynyt kirjan muodossa 1860, ja sen kirjoittajaa Wilkie Collinsia pidetään jännityskirjallisuuden ja salapoliisiromaanien edelläkävijänä. Ensin oli Edgar Allan Poe, sitten Collins ja sen jälkeen tuli vasta Sherlock Holmes (Arthur Conan Doyle), siinä marssijärjestys. Walter Hartright, piirustuksen opettaja, "salapoliisi" aloittaa kertomuksen ja kertoo kohtaamisestaan valkopukuisen naisen kanssa, jonka mysteerin ympärille tarina kietoutuu. Walter palkataan sisarpuolten Laura Fairlien ja Marian Halcomben opettajaksi Limeridge Houseen, jonka omistaa Lauran invalidisoitunut, itsekäs ja suorastaan sietämätön setä herra Frederic Fairlie. Laura on tuleva rikas perijätär ja hän on kihloissa epämiellyttävän Sir Percival Glyden kanssa. Lauran kolkko täti on taas naimisissa ovelan ja vilppittömän vilpillisen kreivi Foscon kanssa, joka on myös Glyden hyvä ystävä. Pääosissa ovat nämä henkilöt ja tietenkin arvoituksellinen valkopukuinen nainen. Kunnollinen Walter tietenkin rakastuu kauniiseen Lauraan, joka on tyypillisesti kuvattu avuttomaksi naishahmoksi, uhriksi, joka täytyy pelastaa. Hänen sisarensa Marian taas edustaa järkevää ja rohkeampaa naistyyppiä. Tiheätunnelmainen tarina etenee eri kertojien omakohtaisten havaintojen ja kokemuksien kautta ja se on todella mestarillisesti rakennettu. Lukija pystyy itse päättelemään tai ennakoimaan tapahtumia, mutta tarina myös yllättää. Collins kuvaa tarinansa henkilöhahmoja erinomaisesti ja ne ovat jääneet historiaan elämään.



Valkopukuinen nainen ilmestyi ensin jatkoromaanina Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Collins ja Dickens olivat hyviä ystäviä ja julkaisivat yhdessäkin kertomuksia ja myös sen ajan viktoriaanisen romaanikirjailija Elizabeth Gaskellin kanssa. Nyt olen lukenut englantilaisen romaanin kehityksestä ja historiasta, jonka kultakautena pidetään nimenomaan tuota viktoriaanista aikakautta. Minun täytyy tunnustaa, että en ole lukenut naiskirjailijoiden Gaskellin ja George Elliotin tuotantoa ollenkaan. Esimerkiksi Gaskell on kirjoittanut Charlotte Brontën elämäntarinan tämän kuoleman jälkeen -Life of Charlotte Brontë, 1857. HUOM! sitä ei ole vieläkään suomennettu. Gaskellin ja Collinsin teoksia on muutenkin hyvin vähän suomennettu ja Collinsilla on ollut sentään hyvin laaja tuotanto. Collinsin toinen tunnettu teos on Kuunkivi (Moonstone) ja sitä on lähes mahdotonta saada kirjastosta. Tässä olisi kustantajille pieniä vinkkejä, mitä voisi suomentaa tai mistä voisi ottaa uutta painosta. Jos yleensä tarvitsette tietoa kaikista Suomessa painetuista kirjoista ym. julkaisuista niin Fennicasta, Suomen kansallisbibliografiasta löytyy tarvitsemat tiedot ja myös lähiaikoina ilmestyvistä julkaisuista.



Minä olen aina pitänyt englantilaisista romaaneista, kirjallisuudesta ja kulttuurista. Syytettäköön sitten lapsuuttani ja Kotiopettajattaren romaania, Humisevaa harjua, tyttökirjoja, Enid Blytonia, Agatha Christietä, puhumattakaan kaikista laadukkaista brittiläisistä TV-sarjoista. Englannissa en ole koskaan käynytkään, mutta voisin aikamatkustaa 1800-luvun Lontooseen, piipahtaa Baker Streetillä Scherlock Holmesin luona ja seurata hänen loistavaa päättelyään jonkin mysteerin parissa. Sen jälkeen vierailisin Jane Eyren ja herra Rochesterin Thornfieldin kartanossa, osallistuisin siellä järjestettäviin tanssiaisiin ja minulla on aivan ihana valkoinen puku korsetteineen ja krinoliinein. En ole varma haluanko kuulla siellä outoa naurua ja yöksi en ainakaan jää. Ehkä minun pitäisi kuitenkin viedä Bertha eli Antoinette takaisin Jamaikalle. Siittä lähden sitten Yorkshiren nummille seuranani Pauli Viisikkoineen ja minkälaisia herkkuja me syömmekään ja jossain salaperäisessä linnassakin me käymme! Siirryn sitten idylliseen maalaiskylään herttaisen neiti Marplen luokse teelle ja lepään hetken vehreässä puutarhassa. Lopulta tekeydyn Orlandoksi ja menen tapaamaan Virgiania Woolfia ja Bloomsberyn ryhmää. Älyllisen haasteen jälkeen minun onkin aivan pakko lähteä Oxfordin yliopistoon Charles Ryderin ja Sebastianin huolettoman hauskaan seuraan ja villiin opiskelijaelämään. En sitten tiedä, milloin tulen sieltä takaisin... Lukekaa hurmaava Valkopukuinen nainen sillä aikaa!

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Sarah Waters: Silmänkääntäjä



Silmänkääntäjään (Fingersmith) kirjaimellisesti törmäsin Satun luetut-blogissa. Satun ja Lumiomenan ylitsepursuavan kehuvasta ja suosiollisesta myötävaikutuksesta, minun oli pakko lukea tämä kirja. Kolmastoista kertomus oli jo äskettäin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksensa ja etsin uutta samanlaista kokemusta. Kun olin lukenut ensimmäiset 60 sivua Silmänkään-täjästä, minuun iski uupumus. Huokaisten katsoin 600 sivua, jotka olivat vielä jäljellä. Hienovarainen luovuttaminen kävi mielessäni, vaikka itse tarina vaikuttikin kiinnostavalta. Se vain eteni pikkuisen liian hitaasti minun tahtiini. Silmänkääntäjän alkutunnelma on itseasiassa dickensiläinen ja Oliver Twistiin on tietoisia yhtäläisyyksiä. Hajusuolaan minun ei tarvinnut turvautua ja jatkoin lukemista, koska en kuitenkaan saanut unta tukahduttavalta kuumuudelta. Parissa yössä kirja sitten oli luettu.



Silmänkääntäjässä varkaiden kasvattama orpo Susan lähtee Lontoosta rikkaan, yläluokkaisen Maud-neidin palvelijaksi toteuttaakseen Gentlemanniksi kutsutun katalan miehen suunnitelmaa. Susanin tarkoituksena on itsekin rahallisesti hyötyä Gentlemannin avioitumisesta (myös tämän orvon) perijättären kanssa, joka asuu setänsä luona maaseudulla. Mutta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Kirjan kiinnostavuus kasvaa jo siinä kohden lisää Susanin ja Maudin tavatessa toisensa ja heidän suhteensa kehittyessä. Varsinainen käännekohta tapahtuu sivulla 216, jonka jälkeen lukija on peruuttamattomasti koukussa. Väärä henkilöllisyys-, kosto-teemat, historiallisuus sekä näkökulman vaihdokset kiehtovat minua tässäkin teoksessa.



Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvulle viktoriaanisen ajan Englantiin. Viktoriaanisella aikakaudelle ominaisesti kirja kuvaa ahdasmielisyyden ja teennäisen hurskastelevaisuuden ilmapiiriä sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Sen ajan ylä- tai keskiluokan tyttö ei osaa itse pukea vaatteita päälleen saatikka peseytyä. Hän tarvitsee tähän palvelijan apua ja huvittavaa onkin, miten Susania valmennetaan tähän tehtävään. Maudin setää on myös taitavasti kuvattu iljettäväksi, kirjahulluksi bibliomaaniksi (vaikka tunnustaudunkin bibliomaaniksi en sentään noin hulluksi!) ja Maudia päteväksi kirjastonhoitajaksi, joka ns. luetteloi setänsä kirjastoa. Voihan yllätys, minkälainen kirjasto, kun se teille lukijoille selviää! Sen kirjaston takia suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti kaikille kirjastoalan ihmisille! Kirjan järkyttävin osio on sen sijaan mielisairaalaolosuhteiden kuvaaminen, sairaiden hoito ja kohtelu. Se tuo elävästi mieleeni Anna Kortelaisen tietokirjan Levoton nainen (2003), joka kertoo hysteriasta ja sen historiasta. Tietyllä tavalla vastenmielisyydessään se on erittäin hyvä kirja ja kuvaa naisten totaalista alistamista lääketieteen nimissä. Myös Silmänkääntäjässä totaalinen ruumiin ja mielen alistaminen ja naisen mykäksi tekeminen tuodaan hyvin esiin.



Silmänkääntäjä (2002) on Sarah Watersin kolmas ja palkittu teos ja se on julkaistu suomeksi 2006. Sarah Watersin tuotannosta on suomennettu myös Yövartio (2006/2007). Watersin kirjoista on tehty TV-elokuvia ja sarjoja ja minusta on häpeä, että hänen muita teoksiaan ei ole vieläkään suomennettu. Waters kuvaa kirjoissaan naisten välistä rakkautta, lieneekö tässä syy? Esikoisteos on vuodelta 1998 Tipping the Velvet ja Affinity (1999) näytettiin viime syksynä Ylen teemalta elokuvana nimeltä Selvänäkijä. Affinity - goottilaistyylinen kummitustarina kiinnostaisi minua seuraavaksi lukea, vaikka näinkin sen elokuvana. Affinityyn tästä suora videolinkki, joka on Sarah Watersin omilta kotisivuilta. Kannattaa käydä niihin tutustumassa.



Silmänkääntäjä on kyllä vaikuttava lukukokemus, mutta sitä olisi voinut hieman tiivistää mielestäni ja ehkä vielä yksi näkökulman vaihdos loppuun, jota jäin kaipaamaan... Mutta tärkeintä antia oli sen johdattaminen toisen kirjan ääreen, josta hetken kuluttua lisää...