keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Nokkela neiti etsivä - Flavia de Luce-dekkarit

 
Olen ahminut joululomalla suklaan lisäksi koukuttavia Flavia de Luce-dekkareita. Luin peräkkäin Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016) ja Loppusoinnun kalmistossa (2016) ja odotan malttamattomana uuden Flavia-dekkarin ilmestymistä, Kuolleet linnut eivät laula (2017). Sarjassa ovat myös ilmestyneet Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä (lukematta) ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Kiehtovien salapoliisitarinoiden päähenkilönä on 11-vuotias "poikatyttö" Flavia, joka sekaantuu jännittäviin murhamysteereihin ja ratkaisee nokkelalla älyllään ja tinkimättömällä salapoliisityöllään murhaajan/ien henkilöllisyyden. Kirjojen miljöönä on 1950-luvun pieni, englantilainen maalaiskylä. Äiditön Flavia asuu isänsä eversti de Lucen ja kahden sisarensa Daffyn ja Feelyn kanssa isossa Buckshawn kartanossa. 

Nuoresta iästään huolimatta Flavia on itseoppinut kemisti ja hänellä on Tar-enolta peritty oma laboratorio kartanon itäsiivessä, missä Flavia myös nukkuu. Flavia on erikoistunut myrkkyihin ja omaa laajat tiedot niistä. Vanhin de Lucen sisaruksista Feely (Ophelia) on musikaalinen ja soittaa taitavasti pianoa ja kirkon urkuja. Daffy (Daphne) taas on terävä lukutoukka, joka on usein uppoutunut johonkin paksuun klassikkoon. Flavia ei aina tule kovin hyvin toimeen vanhempien ja etäisten sisarustensa kanssa. Siskot ovat liittoutuneet keskenään ja Harriet-vaimoaan surevan isän kanssa on vaikeaa kommunikoida, koska tämä on yleensä muissa maailmoissa postimerkkiharrastuksineen. Flavian tärkeä uskottu onkin heikoista hermoista kärsivä Dogger, everstin armeijan aikainen ystävä ja uskollinen palvelija. Kartanossa käy Rouva Mullet auttelemassa taloudenhoidossa, mutta hänen kokkauksensa eivät ole kovinkaan herkullisia Flavian mielestä. Everstillä on ainaisia rahahuolia ja Flavian koti aiotaan jopa myydä.

Filminauha kohtalon käsissä Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan tekijöiden ja näyttelijöiden ryhmä, joiden tarkoituksena on kuvata kartanomiljöössä. Mukana matkustaa myös kuuluisa filmitähti Phyllis Wywern, joka esiintyy kyläläisille osoitetussa näytelmässä. Lumimyrskyn ympäröidessä kartanon vierailijat, löytyy näyttelijätär murhattuna ja Flavia alkaa selvittää murha-arvoitusta. Loppusoinnun kalmistossa Flavia taas löytää kylän kadonneen urkurin herra Collicuttin ruumiin kirkon kryptasta ja ryhtyy selvittämään, kuka on murhaaja.

Flavia de Luce-dekkarit noudattavat samanlaista juonikaavaa, kuten Viisikotkin ja Neiti Etsivät. Flavia pyöräilee rakkaalla Gladys-polkupyörällään päivällä tahi yöllä, seikkailee maanalaisissa pimeissä käytävissä, availee lukittuja huoneita, penkoo salaperäisiä laukkuja tai laatikoita, salakuuntelee ihmisten keskusteluja ja seurailee johtolankoja paikasta toiseen. Hän joutuu myös yleensä lopussa kuolemanvaaraan, mutta pelastuu sankarittaren tavoin murhaajan kynsistä. Loppusoinnun kalmistossa häntä ei kuitenkaan pelasta kukaan, vaan Flavia toimii varsin itsenäisesti hengenvaarallisessa tilanteessa. Flavia ei myöskään koskaan vanhene vaan pysyy samanikäisenä sarjakirjojen tapaan.

Kanadalainen kirjailija Alan Bradley on kertonut lukeneensa paljon kirjoja lapsesta asti. Hän ei edes ollut koskaan käynyt Englannissa, kun aloitti Flavia de Luce-dekkarisarjan. Aikaisemmin hän on kirjoittanut myös lastenkirjoja. Minun veikkaukseni on, että hän on lukenut nuoruudessaan Agatha Christien dekkareita, Enid Blytonin salapoliisisarjoja ja Carolyn Keenen Neiti Etsiviä, koska näiden kirjojen vaikutteita on aistittavissa Flavia-dekkareista. Kiinnostavaa on, että Bradley asui ja työskenteli Saskatchewanassa, missä kirjailija L.M. Montgomery asui jonkin aikaa nuoruusvuosinaan. Bradley syntyi Torontossa, jossa Montgomery kuoli. Montgomeryltäkään en usko hänen välttyneen. Kääntäjä Maija Heikinheimo on suomentanut Flavia de Luce-sarjaa ja minun täytyy vain ihastella kirjojen nimiä, jotka ovat melkeinpä parempia suomeksi.

Ovatko Flavia de Luce-dekkarit sitten tyttökirjoja? Kirjoissa on jotain hyvin tyttökirjamaista tyttösankarittaren konventioita myöten. Rakastan kirjojen tunnelmaa ja vähitellen paljastuvia perhesalaisuuksia. Ero lasten- ja nuortenkirjasarjoihin on kuitenkin siinä, että niissä ei murhata ihmisiä, vaikka jännittäviä ja vaarallisia arvoituksia Viisikot ja Neiti Etsivät ratkovatkin. Rikokset ovat hieman lempeämmästä päästä, mutta toki suosittelen "aikuisten" Flavia de Luce-dekkareita 11-vuotiaille ja siitä ylöspäin. Jatkossa jännitän, miten Flavian vapaudelle käy, jos äiti tuleekin kuvioihin mukaan...Nämä kirjat olisivat olleet lapsuuteni ahmijaminälleni aivan ihania!       

perjantai 23. joulukuuta 2016

Hyvää Joulua tyttökirjatoivotuksin!


"Se on sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. - Mutta - mutta- mikä sinun on Anna? Etkö pidä siitä? Sillä Annan silmiin olivat äkkiä tulvahtaneet kyyneleet. - Enkö pidä! Voi Matthew! Anna ripusti puvun tuolin selustalle ja risti kätensä. - Se on suorastaan hurmaava! Voi, en voi ikinä kiittää sinua kylliksi! Tuollaiset hihat! Minusta tuntuu siltä kuin tämä olisi onnellista unta!"
(L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 189)

"Anne's first Christmas dinner was a great success and she beamed with housewifely pride. Merry was the feast and long; and when it was over they gathered around the cheer of the red hearth flame and Captain Jim told them stories until the red sun swung low over Fourd Winds Harbour, and the long shadows of the Lombardies fell across the snow in the lane."
(L.M. Montgomery: Anne's House of Dreams, 95)

 "Pöytä ei suinkaan ollut upea, mutta paljon rakkautta oli kätketty noihin harvoihin pieniin kääröihin, ja suuressa maljakossa komeilevat ruusut, krysanteemit ja suikertelevat villiviinin oksat tekivät sen koristeellisen näköiseksi. -Hän tulee! Anna kuulua Beth! Avaa ovi, Amy! Kolme eläköönhuutoa äidille! huusi Jo hyppien ilosta, ja Meg riensi ovelle taluttaakseen äidin kunniapaikalle."
(Louisa M. Alcott: Pikku naisia, 21)
"- En voi tehdä luistimia Nedille enkä kynäkoteloa Willille, ja niitä he hartaasti toivovat. Nyt on myös mahdotonta ostaa isälle kirjaa ja äidille kaulusta, kun itsekkäästi tuhlasin kaikki rahat. Miten saatoin unohtaa heidät? Ja Polly katsoi pahoilla mielin uusia kenkiään niiden seistessä siinä kuin valmiina tanssiin. - Ne ovat ihanat, mutta en luule niiden tuntuvan hyvältä jalassa, koska muistan koko aikana unohtuneet lahjat, huokasi Polly ja sysäsi houkuttelevat kengät pois näkyvistään. "
(Louisa M. Alcott: Tytöistä parhain, 43)

"- Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, - se on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole nälkä. Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraa ikäänkuin äkillinen onni olisi säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempaisi leivän ja alkoi ahmia sitä. Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle. - Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itsekseen. - Hän näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen."
(Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa, 124)


"- Nyt, sanoi Katy, - pistetään takaisin omenat ja päärynät ja sitten laitetaan yhdessä kääröjä toisille tytöille. He ovat kaikki alakuloisella tuulella, kun eivät saaneet lähetyksiään. Siksi minä mielelläni antaisin heille näitä makeisia. Etkö sinäkin Clover? - Tietysti minä aioin ehdottaa juuri samaa. Clover laittoi kaksikymmentäyhdeksän valkoista paperipussia, Rose ja Katy jakoivat ja lajittelivat, ja pian pureksivat kaikki Luostarin nunnat ilomielin pähkinöitä, sokerileipiä ja karamellejä."
(Susan Coolidge: Katy koulussa, 202)

"Askelista päättäen näytti koko koululla olevan asiaa sinnepäin. Patty istui vakavan näköisenä ja tuijotti juhlallisesti eteensä. Äkkiä kuului rapinaa hänen yläpuoleltaan. Hän kohotti katseensa katon rajassa olevaan suureen nelkulmaiseen venttiiliin ja näki Irene McCulloughin kurkistelevan siitä. - Voit elää päiväkausia suklaalla, kuiskasi hän kuuluvasti. Olen kamalan pahoillani, kun tässä on vain puoli naulaa. Söin toisen puolen eilen illalla."
(Jean Webster: St. Ursula-koulun tytöt, 54)

"Vielä nolommaksi hän tuli, kun Floretta ja Rosemary saapuivat juhlallisina hänen luokseen ja asettivat hopeamaljakon hänen eteensä. - Me... me olemme päättäneet antaa tämän teille pienenä kiitoksena kaikesta mitä olette tehnyt hyväksemme ja samalla myös pienenä muistona meistä. -Hopeamaljakko! Paula huohotti. -Ei, luulen että te olette... Minun on mahdotonta ottaa sitä vastaan! Paula ei tiennyt mitä sanoa, mutta sisarukset pysyivät lujina. - Jos jatkat tällä tavoin, sinulla on pian hieno kokoelma, isä hymyili. Mutta kyllä sen olet ansainnutkin. Olen oikein ylpeä sinusta, pikku Neiti Etsivä!"
(Carolyn Keene: Neiti Etsivä kummitustalossa, 117)

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Emmy von Rhoden: Neiti Uhkamieli


Vanha saksalainen tyttöromaani Neiti Uhkamieli odotti minua eräänä marraskuisena päivänä yllättäen postilaatikossa. Aino Sheferijm-blogista oli lähettänyt kirjan minulle. Meillä oli ollut tyttökirjasta aikaisemmin puhetta kirjamessuilla, kun olin saanut antikasta Uhkamieli-sarjan kolmannen osan, mutta kaipailin sitä ensimmäistä osaa, josta aloittaa. Sydämellinen kiitos ihanasta lahjasta Ainolle, joka kirjoittaa myös kirjasta tänään!

Emmy von Rhodenin Neiti Uhkamieli (Der Trotzkopf) ilmestyi Saksassa vuonna 1885. Kirjan suomensi Esteri Haapanen ja se ilmestyi meillä vuonna 1918. Tyttökirjana Neiti Uhkamieli noudattaa tyttökirjallisuuden perinteisiä konventioita, jo kirjan nimi viittaa päähenkilön uhmakkaaseen ja raisuun luonteeseen. 15-vuotias Ilse Macket on kapinoiva poikatyttö, joka ratsastaa hajareisin, kiipeilee puissa, rakastaa eläimiä ja nauttii vapaudestaan. Hän on yläluokkaan kuuluva rikas tyttö, jonka isä yliamtmanni Macket on hemmotellen kasvattanut. Ilse saa aina tahtonsa lävitse. Tytön äiti on kuollut kauan sitten ja isä on avioitunut uudestaan Anne-rouvan kanssa vuosi sitten. Ilse ei voi sietää uutta äitipuoltaan, jota hänen on kutsuttava äidiksi. Ilse on saanut kotiopetusta, mutta opinnoissaankin hän on ollut kovin huolimaton. Koska Ilse käyttäytyy huonosti, isä päättää pitkin hampain lähettää hänet tyttöjen sisäoppilaitokseen, vaikkakin on sitä mieltä, että Ilsestä ei tarvitse tulla oppinutta naista. Ilsen äitipuoli on taas sitä mieltä, että Ilsen on kehityttävä lapsesta neidoksi ja hillittävä rajua luonnettaan: "...voidaan lastamme joskus sanoa epänaiselliseksi - eikö se olisi hirveää?"

Ilsen mielestä isä lähettää hänet suoraan vankilaan ja vapaus on mennyttä. Ilse ottaa salaa mukaan kouluun koiransa Bobin, mutta koulun johtajatar neiti Raimar kieltää lemmikkieläimen pitämisen sisäoppilaitoksessa. Kyynelehtivällä ja koti-ikävää potevalla Ilsellä on aluksi hyvin vaikeaa sopeutua koulun ankariin sääntöihin. Aamulla pitää nousta jo kello kuudelta ylös. Päivät kuluvat oppituntien parissa ja ulkoilua tytöillä on hyvin vähän. Tytöt kävelevät tai marssivat opettajan johdolla päivittäin. Tyttöjen on osallistuttava myös koulun töihin. Ateriointi koulun tyttöjen parissa on vaativaa, koska Ilsen ruokatavat poikkeavat hyvin kasvatettujen tyttöjen tavoista. Ilse ahtaa suunsa niin täyteen ruokaa, että posket pullottavat. Hän pitää molemmin käsin kupista kiinni nojaten samalla kyynärpäillään pöytään. Kaiken lisäksi Ilse tykkää hörppiä teetä. Johtajatar huomauttaa Ilselle tämän huonoista ruokatavoista. Johtajatar huomauttaa myös Ilsen huonoista käsityötaidoista kaikkien tyttöjen kuullen ja nolaa Ilsen. Ilse raivostuu ja käsityö lentää päin seinää. Neiti Raimar ei ole koskaan kohdannut tällaista tyttöä. Myös muut opettajat pohtivat Ilsen huolimattomuutta ja huonoa käytöstä.

Ilsellä on puolellaan kuitenkin huonetoverinsa englannitar Nellie, josta tulee hänen paras ystävättärensä. Nellie tukee Ilsen sopeutumista koulumaailmaan, kuten myös ystävällinen opettajatar neiti Güssow. Neiti Güssow kertoo opettavaisen ja surullisen tarinan nuoresta ja itsepäisestä neidosta, joka ei osannut pyytää anteeksi ja menettää kihlattunsa, kenties ainiaaksi. Hemmoteltu neito menettää omaisuutensa ja joutuu ansaitsemaan elantonsa opettajana. Lukija tässä kohden jo arvaa, että neiti Güssow kertoo omaa elämäntarinaansa. Tarinan jälkeen Ilse nöyrtyy ja pyytää anteeksi neiti Raimarilta. Nellie yllyttää kuitenkin rasavillin Ilsen kiipeämään koulun omenapuuhun ja tuomaan omenoita keskellä yötä. Tytöt eivät jää kiinni, vaikka se onkin lähellä. Sen jälkeen Ilse kesyyntyy ja hänestä tulee naisellinen, hyvin käyttäytyvä nuori neito. Kasvatuskoulu on tehnyt tehtävänsä. 17-vuotias Ilse lähtee pois reilun vuoden opintojen jälkeen ja matkallaan kotiin hän kohtaa nuoren lakimiehen Leon ja romanttinen loppu häämöttää. Parasta ystävää köyhää Nellietä odottaa kuitenkin kauhea kohtalo opettajattarena, mutta onnellinen loppu on tässäkin luvassa, sillä eräs koulun opettajista kosii häntä.

Neiti Uhkamieli on aikansa kuva ja kertomukseltaan hyvin opettavainen. Avioliitto on nuorten naisten ainoa oikea ja onnellinen päämäärä. Kirjassa tytöt pohtivat, miten on sopivaa käyttäytyä nuorten miesten seurassa. Vaarana on, ettei vain anna liian kevytmielistä kuvaa itsestään. Kirjassa esiintyy myös hyvin voimakkaita negatiivisia asenteita englantilaisia kohtaan. Heistä tehdään pilkkaa, kuten Nellien kielitaidosta. Asenteellisuutta esiintyy myös opettajan työtä kohtaan, mikä oli minusta ristiriitaista. Kirjan didaktisuus muistuttaa tyyliltään hyvin paljon 1800-luvulla ilmestyneitä Susan Coolidgen Katy-kirjoja. Veikkaanpa, että Katy koulussa (1873) on ollut Emmy von Rhodenin esikuvana tässä sisäoppilaitoskertomuksessa. Toisaalta voidaan kysyä, onko kirjailijan tarkoitus juuri osoittaa, että vapaus ei ole tytöille sallittua ja heidän kaikki vapaudenhalunsa tulee tukahduttaa?

Neiti Uhkamieli kesyyntyy siis tottelevaiseksi ja hyvin käyttäytyväksi nuoreksi naiseksi, kuten kunnon tyttösankaritar Katy Carrkin. Kiinnostavaa on, että Emmy von Rhodenin tytär Else Wildhagen jatkoi äitinsä kuoleman (1885) jälkeen Uhkamielestä kertovia kirjoja. Seuraavaksi ilmestyi tyttären kirjoittamat Neiti Uhkamieli morsiamena (1892) ja Uhkamieli rouvana (1894). Lisäksi muut kirjoittajat ovat kirjoittaneet sarjaan jatkoa. Minulla on nyt hankittuna Uhkamieli rouvana, mutta aion ensin varmaan lukea toisen osan, kunhan löydän sen jostakin. Ehkäpä nämä jatkokirjat suunnattiin enemmänkin nuorille rouville sen sijaan kuin nuorille tytöille? Minua kiinnostaa jatkossa, kesyyntyykö Ilse täysin vai nostaako vanha kapinointihenki päätään...

p.s. Miten suomentaisitte sanan Trotzkopf?

lauantai 26. marraskuuta 2016

Kokemuksianne sähköisestä lastenkirjallisuudesta?


Osallistuin marraskuussa pohjoismaiseen sähköisen lastenkirjallisuuden seminaariin, jonka järjesti Lastenkirjainstituutti Tampereella. Seminaari kesti kaksi päivää ja sisälsi tiiviin ohjelman, jossa esiteltiin mm. lasten elektronista kirjallisuutta Suomesta, Islannista ja Tanskasta, pohdittiin sähköistä lukutaitoa ja kirjallisuuden sähköistymistä kouluissa sekä digitaalisen kirjallisuuden haasteita kirjastossa.

Kävin aikaisemmin tutustumassa Töölön kirjastossa Kid E-lit- näyttelyyn, joka kiertää Suomen kirjastoissa. Pohjoismaista elektronista lastenkirjallisuutta esittelevä näyttely oli aseteltu pääasiassa kirjaston lastenosastolle. Vieressäni istui innokkaita pieniä lapsia tabletteja näpyttelemässä ja itsekin innostuin katsomaan sähköistä muumikirjaa - Kuinkas sitten kävikään? Laitteita oli kuitenkin vaikeaa saada toimimaan ja kaikkiin esillä oleviin e-kirjoihin en päässyt tutustumaan. Henkilökunta kertoi, että heillä oli ollut teknisiä ongelmia laitteiden kanssa. Myös vanhemmat eivät olleet pitäneet siitä, että lasten huomion vei tabletit, kun tultiin katsomaan ja lainaamaan perinteisiä painettuja kirjoja. Vieressäni istuvan lapsen isoäiti hiukan hermostuikin, kun ei ollut saada lasta lähtemään mukaansa tabletin ääreltä.

Seminaarissa pääsin varsinaisesti tutustumaan tanskalaisen kirjailijan Merete Bryds Hellen digitaaliseen ja vuorovaikutteiseen kuvakirjaan, jossa oli mukana viehättävä 3D-maailma. Sähköisissä kirjoissa ja sovelluksissa voidaan hyödyntää myös pelillisiä ominaisuuksia. Kirjojen tekeminen on kuitenkin kallista ja Tanskassa on tuettu taiteentekijöitä. Suomessa lasten- ja nuortenkirjasovelluksia on jo tarjolla, mutta niitä on vaikea löytää. Kirjakaupoissa ja kirjastoissa sähköisiä kirjoja ei välttämättä ole näkyvillä tai niitä ei mainosteta. Seminaarissa esiteltiin kustannusalan toimesta suomalaista Lasten omaa satukirjastoa, jossa luetaan satuja kaksi miljoonaa sivua kuukaudessa. Käyttö jakautuu tasaisesti tietokoneiden, tablettien ja puhelimen käytön kesken.

Kotimainen e-kirjallisuus rantautui Suomen yleisiin kirjastoihin vasta viime vuonna. E-kirjojen lainaus on koko ajan kasvusuunnassa. Omassa työssäni e-kirjojen lainaus myös kasvoi, kun pidimme sähköisten aineistojen markkinointikampanjoita ja opastimme asiakkaita aineistojen käyttöön ja kirjojen lainaamiseen. Lasten ja nuorten sähköisiä kirjoja on hankittu vielä vähän kirjastojen kokoelmiin ja niiden käyttö on ollut vähäistä. Digitaalisen lastenkirjallisuuden tuotantomäärät ovat varsin pieniä verrattuina painettuihin lastenkirjoihin.

Monilukutaito on keskeinen käsite tämän päivän opetussuunnitelmassa. Lukemisen ja kirjoittamisen osaamisen lisäksi painopisteeksi nousee myös tekstien tuottaminen. Oppilaat ovat tehneet kouluissa esimerkiksi omia e-kirjoja rakentamalla tarinoita kuvilla ja videoilla tekstien lisäksi. Seminaarissa puhututti koulujen tasa-arvoisuus ja oppimisympäristöjen samanlaisuus laitteiden kanssa. Myös oppikirjapuolella on vielä kehittämistä e-kirjojen suhteen. Lisäksi seminaarissa mietittiin sähköisten aineistojen käyttöä terveyden kannalta. Miten sähköiset laitteet ja aineistot vaikuttavat kasvavien lasten ja nuorten terveyteen tulevaisuudessa? Tästä meillä ei ole vielä kunnolla tutkimustietoa.

Omat nuoreni ovat käyttäneet sähköisiä kirjoja lukiossa tämän syksyn. Kysyin äskettäin jakson vaihtuessa, haluavatko he mieluummin paperisen vai sähköisen kirjan kielissä. Vastaus oli kummallakin e-kirja. Sanastoja he kuitenkin opettelevat paperilta kokeita varten. Tukeeko tämä sitten juuri paremmin syvälukutaidon kehittymistä? Lukukeskuksen toteuttamassa tutkimuksessa vertailtiin neljäsluokkalaisten lasten lukemista paperisen kirjan ja sähköisen kirjan välillä. Tulokset osoittivat perinteisen paperisen kirjan suositummaksi kuin tabletilta luetun. Tabletilta luettu kirja oli kuitenkin mieluisaa lapsille, vaikka lapset kokivat keskittymisen vaikeammaksi. Tytöt ja paljon lukevat olivat eniten paperisen kirjan kannalta, kun taas pojat ja vähän lukevat suhtautuivat muita myönteisemmin e-kirjoihin.

Kysyisinkin nyt lopuksi teiltä kokemuksianne sähköisestä lasten- tai nuortenkirjallisuudesta. Lukevatko lapsenne lasten tai nuorten e-kirjoja? Oletteko lukeneet lapsille sähköisessä formaatissa esimerkiksi e-kuvakirjoja? Oletteko lainanneet digitaalista lastenkirjallisuutta kirjastosta tai ostaneet kirjakaupasta? Kokevatko lapset e-kirjat mieluisina vai suosivatko paperista kirjaa? Miten nuoret kokevat e-kirjojen (oppikirjat, kaunokirjallisuus) lukemisen? Sana on vapaa muutenkin sähköisen kirjallisuuden lukemisen kokemuksistanne!

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Anne Holt: Tuntematon uhka


Hanne Wilhemsen is back! Anne Holt on pitkästä aikaa kirjoittanut uuden Hanne Wilhelmsen-dekkarin Tuntematon uhka (Gummerus, 2016, suom. Outi Menna). Viimeksi Hanne-sarjasta on ilmestynyt Agatha Christien hengessä tehty 1222 vuonna 2008. Välissä Holt on kirjoittanut mm. profiloija Inger Johanne Vikiin keskittyviä dekkareita, mutta sitten hän menikin tappamaan päähenkilönsä! Kirjoitin jo kuusi vuotta sitten blogissani, kun Hannea ammuttiin ja kysyin: Eihän kirjailijat todellakaan saa tappaa sarjojensa päähenkilöä - eihän? Ilmeisesti Holt kyllästyi sankarittareensa Ingeriin, mutta onneksi Hanne on tullut takaisin erittäin elinvoimaisena ja aina yhtä terävänä ja persoonallisena kuin ennenkin. Mukana on myös poliisi Henrik Holme, joka esiintyi viimeisimmässä Inger Johanne Vik-dekkarissa. Ingerin aviomieskin Yngvar vilahtaa kirjan sivuilla ja lukija saa tietää hänen uusimmat kuulumisensa järkyttävän menetyksen jälkeen. Holt näyttää pitävän samojen henkilöhahmojen käytöstä eri sarjoissaan.

Henrik tutustuu omalaatuiseen ja suorapuheiseen Hanneen, kun he ryhtyvät yhdessä selvittämään jo kahdeksantoista vuotta sitten kadonneen nuoren tytön Karinan tapausta. Tourette syndrooman jonkinlaisista oireista potevalla Henrikillä ja traumatisoituneella Hannella synkkaa alusta lähtien ja kaksikon työskentely on tehokasta. Henrik käy tapaamassa Karinan silloista poikaystävää Gunnaria, joka kärsii aivovauriosta tytön katoamisen aikaan tapahtuneen pahoinpitelyn seurauksena. Pahoinpitelijöiksi epäiltiin pakistanilaistaustaisia poikia. Kyyhkysiä kasvattavasta Gunnarista huolehtii hänen äitinsä Kirsten, joka toimii kirjastonhoitajana ja vetää syrjäytyneille nuorille miehille lukupiiriä.

Entinen poliisikollega Billy T. tarvitsee myös kipeästi Hannen apua, koska epäilee poikansa Linuksen kääntyneen radikaalin islamiin. Oslossa räjähtelee pommeja ja tällä kertaa kohteena ovat maltilliset islamilaiset. Billy T. pelkää löytämiensä todisteiden perusteella poikansa osallistuneen terroristi-iskuihin. Avuton Billy T. on kuin varjo entisestään kohdatessaan Hannen monen vuoden jälkeen. Osloa uhkaa yhä pahempi tuho, kun poliisit ovat voimattomia etsiessään terroristeja ja samalla Norjan juhlallinen kansallispäivä lähestyy ja, joka kerää taas kymmeniä ja kymmeniä tuhansia ihmisiä yhteen.

Holt punoo taitavasti alati tiivistyvän jännityksen verkon tapahtumien ympärille. Samalla hän kuvaa lohduttomasti nykyistä yhteiskunnallista todellisuutta, joka on täynnä turvattomuutta, ennakkoluuloja, pelkoa ja vihaa jatkuvan terrorismiuhan ja ääriliikkeiden ilmapiirissä. Onneksi on kuitenkin älykäs Hanne, joka selvittää sotkeentuneet ja erilliset langanpätkät yhteen, mutta ehtiikö hän ajoissa pelastaa Oslon ja Norjan? Positiivista kirjan avoimessa lopussa on, että erakoitunut Hanne aikoo palata takaisin vanhaan poliisitaloonsa. Lukijana ärsyynnyin kirjailijan taas tapattaessa erään tutun henkilöhahmonsa. Pääsyyllinenkään ei ollut kovin uskottava, mutta siihen vaikuttavat omat henkilökohtaiset näkemykseni. Näistä seikoista huolimatta aion seuraavankin Hanne Wilhelmsen-dekkarin lukea, koska uskon, että jatkoa on vielä tulossa!

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Kuohuvan kujeilevat ja murhaavat kirjamessut











 


Tämän vuoden Helsingin kirjamessut ovat olleet minulle monien ihmisten kohtaamisia ja kirjallisia keskusteluja. On ollut aivan mahtavaa nähdä koko messuhalli täynnä tuhansia ja tuhansia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjoista ja lukemisesta. Kolmen päivän aikana kävin kuuntelemassa muutamia haastatteluja, mutta enimmäkseen kiertelin messuhallissa paikasta toiseen, nautin tunnelmasta ja pysähdyin juttelemaan, tuttujen tai uusien ihmisten kanssa. Bongasin monta entistä kirjastokollegaani, kirjailijoita ja totta kai kirjabloggaajia. Ensimmäisenä päivänä suunnistin kiireellä messuhallin portaat alas, sillä olin omasta luomastani aikataulusta myöhässä ja siihen aikatauluttaminen sai sitten jäädäkin. Pysähdyin Rosebudin osastolle, kun näin Anneli Aueria haastateltavan. Uteliaisuudesta jäin kuuntelemaan ja selasin samalla hänen kirjaansa Murhalesken muistelmat. Kirja lähti mukaani Auerin omistuskirjoituksella, ja keskustelimme signeerauksen yhteydessä kirjoista. Auer kertoi vankilassa olleen hyvän kirjaston, josta löytyi paljon luettavaa. Hän kertoi pitävänsä dekkareista. Tyttökirjatutkijana tein myös vakiokysymykseni: lukiko hän tyttökirjoja lapsuudessaan ja oliko hänellä suosikkityttökirjoja? Kerron teille vastauksen myöhemmin.

Suunnistin sen jälkeen jännittävän hämmentävissä tunnelmissa antikvariaattiselle puolelle, joka on minulle aina yksi kirjamessujen kohokohdista. Tulin sattumalta suoraan antikvariaattiin (nimeä en valitettavasti muista), joka oli täynnä vanhoja dekkareita ja salapoliisitarinoita aivan mahtavilla kansikuvilla. Kysyin neuvoa, sillä halusin löytää naisen kirjoittaman vanhanajan dekkarin, jossa olisi päähenkilönä naissalapoliisi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä "ennen vanhaan" dekkareita kirjoittivat pääasiassa miehet, poikkeuksena Agatha Christie. Christien dekkareiden suomalaiset ensipainokset (kuva) olivatkin aika hintavia! Löysimme kuitenkin yhden kohtuuhintaisen 1940-luvun dekkarin, josta en kerro enempää kuin vasta luettuani sen.

Torstaina kävin kuuntelemassa keskustelua nuorista, digistä ja kirjoista - kuinka tavoittaa milleniaalit? Milleniaalit tarkoittaa 2000-luvulla syntyneitä. Keskustelemassa olivat mm. Pojatkin lukee-kampanjan vetäjä Mikko Toiviainen ja Ville Kormilainen (entisen Suosikki-lehden päätoimittaja). Mukana keskustelussa oli myös nuoren ääni, Kallion lukiota käyvä tyttö. Hänen mukaansa nuoret eivät sisäistä lukemaansa sähkökirjasta. Nuoret näyttäisivät pitävän paljon enemmän paperisista kirjoista. Tämä on mielenkiintoista, koska ylioppilaskirjoitukset muuttuvat sähköisiksi, lukiokirjat e-kirjoiksi ja mitä se sitten merkitsee oppimisen kannalta. Keskustelua herätti myös koulujen kirjalistat, joita pidettiin aivan liian perinteisinä ja vanhahtavina. Ongelmana pidettiin myös kirjojen löydettävyyttä, miten löytää valtavasta valikoimasta nuorelle kiinnostava kirja. Olin hämmästynyt, koska kirjastotyössäni olemme käyneet vinkkaamassa esimerksi juuri lukiolaisille mahdollisimman monipuolista ja modernia kirjallisuutta ja totta kai nuortenkirjallisuutta. Nuoret tulevat sitten perästäpäin kyselemään niitä kirjoja ja jos ne on lainassa, niin sitten mietitään muuta. Koen hyvin tärkeäksi koulun ja kirjaston välisen yhteistyön. Toivottavasti isoistakin kaupungeista löytyy resursseja kirjavinkkaamiseen yläkoululaisille ja toisen asteen opiskelijoille! Tämä lisäisi kirjojen löydettävyyttä. Nuoret tulevat kirjastoon tai kirjasto menee nuorten luokse. Itse olisin valmis heti paikalla kirjoittamaan nuorille vinkkikirjan!

Nuortenkirjailijoita en ehtinyt tänä vuonna kuuntelemaan ollenkaan, mutta bongasin Maria Turtschaninoffin, Inkeri Kontron ja Johanna Sinisalon puhumassa spekulatiivisesta fiktiosta ja suomikummasta - Finnish Weirdistä. En ole vielä tarttunut fantasiaromaaniin Naondeliin, mutta nuorille lukiolaisille vinkkaisin luettavaksi Sinisalon fantasia-scifimäisen Ennen päivänlaskua ei voi, josta löytyy jännittävän murhamaisia tunnelmia. Torstaina kävin kuuntelemassa suomentaja Jaana Kapari-Jatan haastattelun uudesta Harry Potter ja kirottu lapsi-kirjasta, josta on otettu jo 100 000 kappaleen ensipainos. Veikkaukseni on, että myös milleniaalit, uudet sukupolvet tarttuvat tähän kirjaan. Perjantaina kävin ikään kuin pyörähtämässä messuilla ja kuuntelin omien teinipoikieni kanssa Cheekin eli Jaren haastattelun uudesta kirjastaan. Tämäkin elämäkerta tarttui mukaani. Lisäksi torstaina, jolloin olen ollut näköjään tosi ahkera, kuuntelin Kaisa Korhosen, Minna Maijalan ja Sirpa Kähkösen keskustelua radikaalista Minna Canthista. Minna oli tulinen ja voimakas naisasianainen, jolla oli taistelijan luonne. Omilla kirjoituksillaan hän  muutti Suomen lainsäädäntöä. Mutta Minnakin olisi halunnut murhata jonkun miehen, joka ärsytti vanhoillisilla mielipiteillään. Minulta meni ohi Kähkösen jutussa tämän miehen nimi... Maijalan Minna Canthin elämäkerta lähti myös mukaani kirjamessuilta.

Lauantai-aamuni alkoi aikaisin kirjabloggaajien ja kirjailijoiden Claes Anderssonin, Riitta Jalosen, Hannu Mäkelän, Anja Snellmannin ja Tuula-Liina Variksen kanssa yhteisellä aamiaisella. Kirjailijat kertoivat uusista kirjoistaan, keskustelimme ja herkuttelimme. Tilaisuus oli antoisa, viisas ja lämminhenkinen. Kiitän tässä yhteydessä WSOY:tä ja Tammea tämän tilaisuuden järjestämisestä! Meitä kirjabloggaajia oli paljon ja kirjablogien määrä on hienosti kasvanut alkuajoista. Tilaisuudessakin puhuttiin kauniisti vanhenemisesta ja konkareista ja tietyllä tapaa tässä alkaa tuntea itsensä "vanhaksi" kirjablogien maailmassa. Kuohuvat tunnelmat kuuluvat taas välillä minun kirjamessuohjelmaani. Perjantain loppuillasta en nyt mainitse mitään muuta erityistä kuin hyvät fiilikset! Lauantaina oli aivan mahtavaa tavata ihanat konkaribloggaajat Leena Lumi ja Katja Jalkanen eli Lumiomena. Aika vaan lensi, kun meillä oli kuulumisten vaihtoa ja kirjapuhetta. Tapasin myös Ainon Sheferijm-blogista ja meitä yhdistää niin tyttökirjajutut, että pitää ajan kanssa taas keskustella lisää. Lisäksi tapasin paljon muitakin ihania kirjabloggaajia. Onneksi on kirjablogit, joissa keskustelu jatkuu!

Kirjahankintoja en tehnyt kovinkaan monta, mutta yksi tyttökirjalöytö on vähintä, mitä odotan messuilta. Se löytö tuli minun eteeni viimeisenä kirjamessupäivänäni, lauantaina. Anni Swanin Kaarinan kesäloma vuodelta 1935. En ole koskaan nähnyt kirjasta tuollaista kansikuvaa, ja tuttuja meille yleensä ovat Martta Wendelinin kuvittamat Swanin kirjat. Valitettavasti kansikuvittajasta ei löydy tietoa. Lähdinpä kirjamessuilta siis tyytyväisen oloisena ja ajattelin, että kivaa kun Helsingin kirjamessut ovat taas ensi vuonna. Jatkuvuus on tärkeää...Ai niin, pitikö minun vielä kertoa jotain ylipitkäksi venyneessä messubloggauksessani. Eikö se ikinä lopeta! Tosiaan. Anneli Auer luki nuoruudessaan tyttökirjoja ja hänen suosikkejaan olivat Neiti Etsivät ja Tiina-kirjat.


tiistai 25. lokakuuta 2016

Aleksi Delikouras: Nörtti 4


Nörtti 4 pro gamer (Otava, 2016) oli minulle tämän syksyn odotetuimpia nuortenkirjoja. Kun kirja kolahti postilaatikkoon, se oli päästävä lukemaan mahdollisimman nopeasti. Luin niin innokkaasti yömyöhään asti, etten malttanut lopettaa ennen kuin kirja oli luettu. Olen seurannut DragonSlayer666:n aikaisempia yläkouluvaiheita ja tässä neljännessä osassa Drago (kutsumanimi) on aloittanut lukion. Nörtti tuntee olonsa hieman yksinäiseksi, kun vanhat kaverit ovat lähteneet eri teille, mutta Hege91 on sentään samassa lukiossa. Nörtti ei helpolla tutustu uusiin ihmisiin, mutta kun Hege91 liehittelee kuuluisaa pelaajaa Daisukea, niin Dragonkin on yritettävä tulla tutuiksi.

Kansainvälisesti menestyneen joukkueen kapteeni Daisuke hyväksyy yllättäen Dragon pelaamaan tiimiinsä. Siitä alkaa kova treeni, johon kuuluu yöhön asti pelaamiset muiden tiimin jäsenten kanssa. Treenikämpässä on tehokkaat pelikoneet, videotykki, sauna sekä tarvittaessa punkka. Drago on onnessaan tähtäessään ammattilaispelaajaksi ja tiimin tähtäimenä on CS:n Euroopan mestaruus Saksassa järjestettävässä peliturnauksessa. Nörtin mielestä hyvässä tiimissä yksilön on aina helpompi yltää huippusuorituksiin kuin yksin pelatessa netissä nyyppien kanssa. Mutta miten mahtaa Drago totella kapteenin käskyjä?

Nörtin ihmissuhteissa tapahtuu muutoksia: kaverit ovat muuttuneet vieraiksi, rakkaus punatukkaiseen Fetasalaattiin on haalistunut ja kaiken lisäksi Dragon mutsi dumppaa isäpuoli Jorgoksen pihalle. Siitäkös mutsin elämä menee kohti alamäkeä ja Dragon on piristettävä äitiään. Nörtti 4 on tietyllä tapaa Dragon kasvu- ja kehitystarina, kuten aikaisemmat Nörtitkin. Hauska yksityiskohta kirjassa on Nörtin pikkuveli, josta en ole aikaisemmin kuullutkaan, paitsi nähnyt ekassa Nörtti-videossa. Pikkuveli on niin uppoutunut pelaamiseen maailmaan, että huoneesta ei tarvitse mennä minnekään, kun ruuatkin roudataan sinne. Herää kysymys, käykö pikkuveli edes koulua?

Luin tänä syksynä Nörtti 2:n uudestaan, kun vinkkasin kirjaa yläkoululaisille. Kyllä meitä nauratti luokassa, kun luimme otteen Dragon Kreikan vierailusta Jorgoksen kotikylässä. Ja varsinkin ysiluokkalaiset pojat hörähtelivät ääneen. Nörtti-kirjat alkavat olemaan jo suomalaisen nuortenkirjallisuuden klassikkoja. Jos et tiedä, mitä keksisit teinipojalle luettavaksi, niin suosittelen lämpimästi Delikouraksen humoristisia ja koukuttavia Nörtti-kirjoja.

Olen kirjoittanut aikaisemmin Nörtistä ja tehnyt vertailua Anni Swanin Iris rukkaan täällä. Jään odottamaan taas uutta Nörtti-kirjaa, koska täytyyhän saada jatkoa siihen, miten DragonSlayer666:n ammattilaispelit etenevät, läpäiseekö Drago ikinä ylioppilaskirjoituksia ja entäpä Dragon ja uuden tytön Apocalypsen suhteen kehittyminen romanttiseksi, kenties?

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kirjoituslomalla luostarissa










Vietin viikon verran Valamon luostarin ympäristössä taiteilijoille ja tutkijoille tarkoitetussa residenssissä. Otin itselleni vapaata kirjoittaa rauhassa ja hiljaisuudessa. Olin raahannut pinon kirjoja mukaani ja asettanut tavoitteita työskentelylleni, mutta ehkäpä liian paljon...Aika on katoavaista. Päiväni alkoi aina aamupalalla luostarin ravintolassa. Sen jälkeen yritin kiirehtiä työn ääreen, mutta oli niin paljon kiinnostavaa katseltavaa ja kuunneltavaa ympärilläni. Vierailin kirkossa, kävin kirjastossa, tein ruokaostoksia kauppa-autossa, ihastelin uusia ikoneja ikonimaalauksen kurssilta Valamon opistossa, kävin Saarikosken haudalla, tein kävelyretkiä ja tutustuin uusiin ihmisiin sekä luostarikissa Niksuun. Lisäksi luin kirjoja ja kirjoitin jonkun verran. Pääsin kuitenkin eteenpäin tutkimustyössäni ja kirjoittaminen jatkuu taas kotona.

Vaikka minulla olikin omia kirjoja mukana, niin kirjastosta ei voi lähteä ilman, että joku kirja tarttuu mukaani. Oli myös hienoa saada Valamon luostarin kirjastokortti. Lainasin ja luin Aino Kallaksen päiväkirjan vuosilta 1916-1921. Päiväkirja keskittyy Kallaksen ja Eino Leinon "kiellettyyn" rakkaussuhteeseen. Aino ei halunnut kuitenkaan erota miehestään lastensa takia. Neljän lapsen äiti vietti pitkiäkin aikoja erossa perheestään työskennellessään kirjoitustöidensä äärellä. Kallas kirjoittaa: Jos kirjoitan, niin elän. En elä, ellen kirjoita.

Elin tietynlaisessa hiljaisuudessa ja nautin yksinäisyydestä, jolloin on aikaa ajatella ilman keskeytyksiä. Ei ollut televisiota, radiota, kaupungin ääniä, meteliä ja hälyä ympärillä. En elänyt kuitenkaan täysin hiljaisuudessa, vaikka näinkin sellaisia ihmisiä ympärilläni. Maailman meno ei niinkään kiinnostanut, vaikka kännykästäni en luopunut tai somestakaan. Päivän muuttuessa illaksi, pimeyteen piti totutella. Keväällä valoisaan aikaan haluan palata takaisin ja ehkäpä luostariin talkootöihin...

Ihana yllätys oli kohdata luostarissa tutun tyttökirjan kansikuva ja muistikirjaan on tullut kirjoiteltua. Tunnistatteko tyttökirjan?


p.s. Tyttökirjapaketin arvonta on nyt suoritettu lapseni avustuksella. Tyttökirjat voitti kirjastotäti Riikka!

tiistai 18. lokakuuta 2016

Rhian Tracey: Neljän tytön kirjakimppa


Neljän tytön kirjakimppa (Karisto, 2006, suom. Laura Syysnummi) on uusin löytöni nykytyttökirjallisuudesta. Kymmenen vuotta sitten ilmestynyt tyttöromaani toimii hyvin tässäkin ajassa nuorille, vaikka ei ole vielä somen ja älypuhelinten kyllästyttämää aikakautta. Pääosassa ovat lukeminen ja kirjat.

15-v. kirjoja rakastava Mary haluaa osallistua suositun radiojuontajan lanseeraamaan uuteen ohjelmaan nuorten lukupiiriin. Opettajansa välityksellä ja vähän pakottamanakin lukupiiri muodostuu neljästä samaa koulua käyvästä tytöstä. Maryn lisäksi lukupiirin kuuluvat Meena, Bea ja Atlanta. Tytöt eivät entuudestaan tunne toisiaan kovinkaan hyvin ja lukupiirin alku lähtee nihkeästi käyntiin. Tytöillä on omia ongelmia ja murheita, joiden kanssa kamppailevat: Kapinallisella Meenalla on taipumusta hankkiutua ikävyyksiin ja poikaystävät vaihtuvat tiheään tahtiin. Bea taas kärsii vanhempiensa erosta ja äitinsä poissaolosta. Amerikkalainen Atlanta tuntee itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi brittiläisessä koulumaailmassa. Lisäksi hän kokee kiusaamista muiden oppilaiden taholta. Marylla näyttää alkuun kaikki olevan hyvin. Hän pärjää koulussa ja pitää nettikysymyspalstaa nuorille, jotka tarvitsevat neuvoja. Marylla on myös kiva poikaystävä.

Radioasemalta annetaan kirjalista, josta tytöt saavat aina päättää kuukauden kirjan. He saavat myös ohjeet, miten valmistautua keskustelemaan kirjasta radion suorassa, mutta nauhoitetussa lähetyksessä. Kaikki tytöt innostuvat vähitellen lukupiiristä, lukevat kirjoja ja valmistautuvat huolellisesti lähetyksiin. Lukukokemuksia jaetaan, väitellään sisällöistä ja keskustelu on lennokasta. Tytöt ystävystyvät keskenään ja muodostavat ystäväpareja. He jakavat myös henkilökohtaisen elämänsä kokemuksia ja salaisuuksia. Ystävyyssuhteisiin tulee kuitenkin säröjä ja Mary osoittautuukin petolliseksi.

Neljän tytön kirjakimppa on kerrottu jokaisen tytön näkökulmasta. Lisäksi näkökulmien välillä on kursiivilla kirjoitettu kaikkitietävä, selittävä kertoja,  jonka minun mielestäni olisi voinut hyvinkin jättää pois. Kertojan tarkoitus lienee opettavainen. Pidin kuitenkin kokonaisuudessaan Traceyn kirjasta ja se sisältää teineille kirjavinkkejä sekä vinkkejä lukupiirin perustamiseen. Judy Blumen kirja Forever kuulosti kiinnostavalta, mutta sitä ei ole valitettavasti suomennettu.

Kirja on ilmestynyt tytöille suunnatussa Siskodisko-sarjassa. Oletteko lukeneet sarjan muita kirjoja tai suosittelisitteko jotain? 

maanantai 10. lokakuuta 2016

Suomalaisen kirjallisuuden päivänä suomalaisten tyttökirjojen arvonta!


Tänään Aleksis Kiven päivänä ajattelin pitää pitkästä aikaa tyttökirja-arvonnan. Ja koska samalla on suomalaisen kirjallisuuden päivä, niin arvontakirjoina on kotimaisia tyttökirjoja. Tyttökirjapaketti sisältää 10 suomalaista tyttökirjaa. Arvontaan voi osallistua blogini lukijat tai lukijaksi kirjautuneet. Anonyymina ei voi osallistua arvontaan, mutta voi toki vastata kysymykseen. Mielelläni kuulisin, minkä suomalaisen tyttökirjan tai nuortenkirjan olet viimeksi lukenut?

Paketti sisältää seuraavat kirjat:

Mary Marck: Yhteiskoululaisia (1947)
Tuulikki Otsola: Marjatan hauskin kesä (1954)
Outi Luhtapohja: Pärinätytöt (1956)
Merja Otava: Priska kesästä kesään (1960)
Annikki Kariniemi: Pikka. Kirja Lapin tytöstä (1963)
Anni Swan: Iris rukka (1963)
Kaija Pakkanen: Sebastianin tytär (1970)
Hellevi Salminen: Mikä sun on Saila? (1974)
Anni Polva: Tiina seikkailee (1987)
Merja Jalo: Ravirieha (1995)

Arvonta päättyy perjantaina 21.10.  Mukavaa arvontaa!

torstai 6. lokakuuta 2016

Fredrik Backmanin Britt-Marie kävi täällä lukupiirikirjana


Olen nykyään lukupiirissä ja valitsimme lukupiirikirjaksi ruotsalaiseksi vastineeksi mainostetun mielensäpahoittajan, Britt-Marie kävi täällä (Otava, 2016, suom. Riie Heikkilä). Britt-Marie on uudessa elämäntilanteessa: hän on jättänyt petturimiehensä, jonka kanssa on ollut aviossa neljäkymmentä vuotta. Hän on huolehtinut kodista, aviomiehen vaatteista ja tämän lapsista, kun yrittäjänä toimiva Kent taas on tuonut leivän pöytään. Kotirouvavuosien jälkeen Britt-Marie haluaa töihin. Lähtökohta työmarkkinoilla ei ole kuitenkaan hyvä kouluttautumattomalle kuusikymppiselle naisihmiselle. Sinnikäs siisteysintoilija Britt-Marie saa kuin saakin lyhytaikaisen pestin pikkukaupunki Borgin nuorisotalon kiinteistönhoitajana. Borgiin saapuessaan jalkapallo lentää suoraan päin pläsiä ja rouva pökertyy. Britt-Marieta ei voisi vähempää kiinnostaa koko jalkapallo, mutta niinpä vain hänestä tulee Borgin lasten jalkapallojoukkueen valmentaja.

Borg on kuolemaisillaan oleva kaupunki tai kylä, josta työpaikat ovat hävinneet, nuoret paenneet isoihin kaupunkeihin ja kaikki rapistuu talouskriisin seurauksena. Borgissa on kuitenkin pizzeria, joka on samalla postitoimisto, elintarvikekauppa ja autokorjaamo. Sinne asukkaat kokoontuvat joka päivä. Britt-Marien on pakko siivota niin nuorisotalo, pizzeria kuin vuoraemäntänsä talokin, koska kaikkialla on käsittämättömän likaista. Ruokasooda auttaa asiassa kuin asiassa ja me lukupiirissä ajattelimme, että pitäisiköhän kokeilla! Borgissa asuu erikoisia ihmisiä, joihin Britt-Marie tutustuu vähitellen. Yksi niistä on pizzerian omistaja rullatuolissa oleva Joku, jolla ei ole oikein nimeä. Mietimme, onko Joku nainen vai mies, kunnes kirjan selailun tuloksena näimme lauseen, jossa hänet kuvattiin naiseksi. Hän olisi voinut olla sekä että. Meitä mietitytti, mikä Joku on ruotsinkielisessä teoksessa ja käytetäänkö hänestä Hen-muotoa.

Borgissa asuu Sven-poliisi, joka ihastuu Britt-Marieen ja Britt-Mariekin taitaa olla vähän ihastunut Sveniin. Kent kuitenkin pyrähtää paikalle ja haluaa vaimonsa takaisin kotiin. Kent, joka on sanonut aina Britt-Marieta sosiaalisesti kyvyttömäksi! No, siinä hän on väärässä! Kent ei kuitenkaan osoittaudu ällöttäväksi, vaikka meillä olikin ennakkoluuloja miestä kohtaan. Britt-Marie pähkäilee kotiinlähdön kanssa, mutta jää ainakin lasten jalkapalloturnaukseen asti. Britt-Marie välittää syvästi Borgin lapsista ja draamaakin kirjassa ilmenee loppua kohden. Kirja on tavallaan Britt-Marien kehityskertomus.

Oliko kirja meistä hauska? Toisten mielestä oli, minun mielestäni ei niin hirveän hauska. Toiset pystyvät samaistumaan Britt-Mariehen, joka on kontrollifriikki. Ehkä pitäisi laatia kirjallisena mieluummin listoja, kuin pyöritellä ja listata asioita päässä? Minua mietitytti Britt-Marien yksinäisyys ja hänen unettomat yönsä. Kaikkitietävä kertoja myös ärsytti yleistävällä kerronnallaan me-muodossa. Minä en tunnustaudu jalkapallon ystäväksi! Lopuksi mietimme myös kirjan ajankuvaa. Ihmettelimme, kun Borgissa ei ole tietokonetta eikä nettiä. Britt-Marielle on kuitenkin kännykkä, jota hän opettelee käyttämään. Olisiko ajankuva sitten 1990-luvulta? Milloin Ruotsissa on ollut joku talouskriisi?

maanantai 3. lokakuuta 2016

Terttu Pajunen-Kivikäs: Jylläävästä taiteilijaperheestä mielevään missiin ja tarmokkaseen Tellervoon


Terttu Pajunen-Kivikäs on kirjoittanut joukon tyttöromaaneja 1940-1950-luvuilla, mutta kirjat eivät nousseet suuren yleisön tietoisuuteen ja ovat nykyään jo unohdettuina kirjavarastoissa, jos sieltäkään niitä enää löytää. Tartuin Kontion taiteilijaperheestä kertovaan nelisosaiseen kirjasarjaan, jonka aloittaa Meidän perhe jyllää (1944). Alex Kontio on leskeksi jäänyt taidemaalari, jonka vastuulla on helsinkiläisperheen kuusipäisestä lapsikatraasta huolehtinen. Vanhimmat sisarukset Mieli(kki) ja Kylli(kki) ovat aikuistumisen kynnyksellä ja rakastumiset sekä seurusteleminen pohdituttavat nuoria naisia. Isä Kontiolla on rahasta tiukkaa, mutta kun taulut myyvät, niin silloin ateljeessa juhlitaan. Kontion välit ovat katkenneet appiukkoon kauppaneuvos Lurreen, joka ei koskaan hyväksynyt tyttärensä avioitumista taiteilijan kanssa.

Ensimmäisessä osassa Lurre haluaa tavata lapsenlapsiaan, mutta lasten kylävierailut epäonnistuvat isoisänsä luona, kunnes Kontion perheen nuorin siskoksista tarmokas Tellervo saa välit kuntoon. Tellervo on kirjojen kantava voima. Hän on poikatyttö, joka käyttää nyrkkejään tarvittaessa, reipas partiolainen ja vartionjohtaja sekä musikaalisesti lahjakas. Tellervo soittaa pianoa, hanuria ja lopulta selloa. Sarjan kolmannessa osassa kirjan nimikossa Tellervo tarmokas (1951) tyttö leikkauttaa poikatukan, saahan hän lahjaksi housut. Tellervo haluaisi olla oikea poika, koska silloin hänen ei aina tarvitsi kuunnella miten on oltava ja käyttäydyttävä, jotta olisi kuin lady. Ulrika-täti yrittää kasvattaa Tellestä hienoa ladya, mutta Tellervo huokaisee helpotuksesta, kun hyväsydäminen täti lähtee ulkomaille hoitamaan sairasta sukulaistyttöään.

Kontion taloudenhoitajana on toiminut Kylli-sisko ja kun hän sarjan toisessa osassa Mielistä tuli missi (1948) lähtee opiskelemaan Milanoon maalausta isänsä tukemana, niin taloudenhoidosta vastaa perheeseen palkattu Hulda. Tellervo kuitenkin veljiensä kanssa juonittelee Huldalle aviomiehen ja niin Kontion perheen taloudenhoitajaksi tulee myöhemmin ankara Viivi, joka on aikoinaan ollut  mestariuimari. Vanhin sisar ja perheen kaunotar Mieli valitaan kauneuskuningattareksi ja sekös kauhistuttaa koko perhettä, paitsi Tellervoa, joka pitää perhettään vanhanaikaisena. Isä Kontion suusta kuultuna: "En ole koskaan hyväksynyt tuollaisia kilpailuja. Kauneus on Jumalan antama lahja, mutta ulkonainen puoli on vain kuorta, sisäinen todellista." Mieli salaa perheeltään saamansa elokuvaroolin ja sotkee samalla suhteensa kihlattuunsa. Mieli kuitenkin toteaa, että elokuva-ala ei sovi hänelle loistavista arvosteluista huolimatta ja jatkaa sisustusarkkitehti-opintojaan. Avioliiton satamaan Mieli pääsee sydänsuruista huolimatta.

Sarjan neljännessä osassa Omenapuiden kukkiessa (1956), jonka kansikuva on hyvin harhaanjohtava, Kontion perhettä kohahduttaa sisarusparven nuorin vesa Ahti, joka liittyy lättähattuihin. Ahdin uusi pukeutumistyyli ei miellytä kaikkia ja urheasti hän kestää pilkan ja naurun. Tellervokin päättää veljensä kiusaksi pukeutua meikatuksi villamyssymissiksi. Romaanissa tuodaan esille ennakkoluuloja  työväenluokan ja keskiluokan välillä ja nuorisokulttuurin kuvaus on oikein osuvaa slangisanoja myöten. Suvaitsevainen isä Kontio avaa ateljeensa ovet nuorisolle ja ennakkoluulot karisevat puolin ja toisin. Voi Santta! Liekö kustantamosta johtunut, että kansikuvaksi ei uskallettu laittaa radikaalia lättähattua tai villamyssymissiä vaan idyllinen (aika vanhakin) pariskunta kukkien ympäröimänä?

Tellervo perustaa orkesterin lättähattujen kanssa ja ammatilliset haaveet muuttuvat musiikkiopistossa opiskelevan tytön mielessä kunnianhimoisiksi, vaikkakin hän jää koulussa luokalle. Tellervo haluaa vakavissaan sellistiksi ja alkaa myös säveltämään. Muutenkin kiinnostavaa näissä kirjoissa on, miten kaikki tytöt tai naiset kuvataan hyvin koulutus- tai urasuuntautuneina huolimatta siitä, ovatko he naimisissa vai eivät.

Kirjailija Pajunen-Kivikäs on mainio ja humoristinen sodanjälkeisen ajan nuorison kuvaaja. Kirjat voi lukea itsenäisinä teoksina, vaikka lukuisia henkilöhahmoja kirjoissa piisaakin. Minä luin kirjoja epäjärjestyksessä ja sarjan jonkinlainen yhtenäinen kansikuvitus olisi ollut mielekkäämpää. Aion lukea vielä lisää kirjailijan vallattomia nuorisoromaaneja! Seuraavassa sitaatteja kirjoista, joita voi pitää ajasta toiseen nasevina...

"Aina meitä nykyajan nuoria haukutaan. Vanhemmat ihmiset unohtavat aina oman nuoruutensa. Päättäkäämme me, viidesluokkalaiset, että emme koskaan, missään, milloinkaan hauku meitä seuraavaa sukupolvea, kun tulemme suuriksi." (Tellervo Tarmokas, 27)

"Meille nuorille pitää antaa ihanteita, mutta vanhat eivät aina päde nykyisinä aikoina. Täytyy olla uusia ihanteita. Mitä tapahtui ja harrastettiin kaksisataa vuotta sitten, ei ehkä sovi uuden polven puitteisiin. Mutta nykyjan nuorilla on paljon suurempia vaikeuksia voitettavinaan, jopa yksin ammattia valitessaan." (Omenapuiden kukkiessa, 127-128)

tiistai 20. syyskuuta 2016

Tyttökirjoja 2010-luvulle


Tänä vuonna on ilmestynyt ilahduttavasti vanhoista tyttökirjoista uusintapainoksia. Alkuvuonna Otava julkaisi uudet painokset kotimaisen Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) valloittavista koululaisromaaneista Eevan luokka ja Vähän enemmän Eevasta. Niiden ensipainoksista on lähes 100 vuotta!  Kirjat ilmestyivät tutuilla Martta Wendelinin kansikuvilla. Toivottavasti nämä hauskat vanhanajan koululaiselämää kuvaavat tyttöromaanit kiehtoisivat myös uusia lukijasukupolvia.

Äskettäin WSOY julkaisi L.M. Montgomeryn Pienestä runotytöstä  uuden pokkaripainoksen. Tummatukkaisen tyttöhahmon sijasta kansikuva on nyt hempeillä kukkasilla kuvitettu. Pienen runotytön suomennos on I.K. Inhan käsialaa, vaikkakin kyseessä on Inhan uudistettu suomennos 1960-luvulta, jolloin herra ei enää ollut elossakaan. Inhan ansiota on kuitenkin Pienen runotytön ilmestyminen Suomessa, sillä hän ehdotti kirjan kääntämistä WSOY:lle. Tutkija Vappu Kannas on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin kirjan käännöshistoriasta. Pieni runotyttökin on kohta 100-vuotias!

Varhaisia meillä käännettyjä tyttökirjoja onkin saatettu suomentaa suoraan ruotsinkielisistä teoksista eikä alkuperäisteoksista. Tutkija Laura Leden on käsitellyt aihetta pro gradu-työssään. Tuttuun tapaani esitän taas kysymyksiä: Mistä tyttökirjasta teidän mielestänne pitäisi ilmestyä uusi painos? Lempikirjastanneko, kenties? Tai mistä käännetystä tyttökirjasta pitäisi ilmestyä uusi suomennos? Minä kallistun Annan nuoruusvuosiin, koska kirja on ehdottomasti tyttökirjaklassikkojen aatelia ja uusi suomennos olisi paikallaan.

I'm back! Kirjoittelen taas täällä rakkaalla vanhalla blogisivullani tyttökirjoista kuin muustakin kirjallisuudesta, kuulumisista tutkijataipaleellani sekä mahdollisista innoittavista matkoista ja tapahtumista. Toivottavasti löydätte tienne tänne uudestaan!

Me kirjoitamme öisin



Kun liityin Suomen tietokirjailijat ry:n jäseneksi, mieleeni on jäänyt meidän mottomme kai - he kirjoittavat öisin (tästä on myös tehty kirja, joka täytyisi lukea!). Väite pitää minun kohdallani täysin paikkansa. Palaan ajassa  taaksepäin kirjani kirjoittamisen aikaan, jolloin en voinut todellakaan rentoutua vaan ajatukseni olivat koko ajan työn alla olevassa projektissani, jota kirjoitin aina vain kuin oli mahdollista. Moniin kuukausiin minulla ei ollut sosiaalista kanssakäymistä ystävieni kanssa. Kaikki vapaa-ajat kirjoitin päätyöni ohessa ja toisinaan öisin. Junamatkat töihin kuluivat taustatyössä tehdessä: perehtyessäni tieto- ja tutkimuskirjallisuuteen tai lukiessani elämäkertoja. Suurin osa lähdekirjallisuudesta oli englanniksi tai ruotsiksi. Elämänvaiheeni oli tuskainen, ahdistava, työläs ja uskoni oli välillä loppua. Päässäni takoi vähän väliä: Ei tästä kirjasta ikinä tule valmista! Deadlinet vain paukkuivat.

Annoin hiuksieni kasvaa, niiden värit haalistuivat, en leikauttanut niitä, en tehnyt niille mitään. Ehkä halusin samalla näyttää alitajuisesti kärsivältä taiteilijalta. Minulla oli täysin taikauskoinen pakkomielle, sillä ajattelin että juuri hiuksissani on kirjoittamisen voima. Edellistä kirjaa kirjoittaessani voima oli kynsissäni ja voi että, miten kamalilta ne näyttivät, kuten myöhemmin hiukseni.

Käännekohta tapahtui kevään ja kesän korvilla, sillä tekstistä alkoi tulla kirjan näköinen. Sitten minun oli ihan pakko mennä kampaajalle, koska osallistuin tuttavani ylioppilasjuhliin. Siinä vaiheessa ajattelin, osaanko enää seurustella sosiaalisesti ihmisten kanssa, kun olin ollut niin pitkän ajan hautautuneena omiin maailmoihin, joita määrittivät työ, perhe ja kirjoittaminen. Aurinko ja valo tekivät kuitenkin hyvää ja oloni keventyi, sillä olin jo voiton puolella. Keskeneräisyyden taakkani pieneni ja kesästä osasin jo nautiskella. Elokuussa tulivat viimeiset sanat ja sitten kirja olikin valmis. 

Valitettavasti, kun eloni oli niin ilmavaa, mieleeni pulpahteli jo uusi kirjan idea, jolle en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Se on vain tuolla takaraivoissani ja työnnän sen välillä pois häiritsemästä. En halua taas kärsiä... olen saanut vyötärömakkaranikin pienemmiksi, koska minulla tulee kirjoittamisen sivuoireina myös liikakiloja. Haluan oloni pysyvän edelleen heppoisena ja aion todellakin pitää huolta hiuksistani ja kynsistäni!

torstai 4. helmikuuta 2016

Silvia Avallone: Teräs



Tapasin sydämellisen kirjailija Silvia Avallonen edellisvuonna Helsingin kirjamessuilla, kun olin kuuntelemassa hänen kiinnostavaa haastatteluaan. Tilaisuuden jälkeen sain italialaisella omistuskirjoituksella hänen esikoisromaaninsa Teräs (Minerva, 2014 suom. Taru Nyström). Luin kirjan nyt viimein lomallani, mutta lukukokemuksestani on ehtinyt taas vierähtää jo tovi. Kirja on tunnelmaltaan hyvin voimakas ja pinnan alta väreilevä, kun palautan sitä mieleeni.

Romaani alkaa kesäisessä toscanalaisessa pikkukaupungissa Piombinossa, jossa asuvat 13-vuotiaat teinitytöt Anna ja Franceska. Tytöt ovat parhaita ystäviä keskenään ja viettävät kuumaa kesää meren rannalla pikkubikineissään. He keräävät puolialastomilla kehittyvillä vartaloillaan poikien ja miesten himokkaat katseet. Tyttöjen oma seksuaalisuus on herännyt, mutta Anna on enemmän kiinnostunut pojista, kun taas Franceskan halun kohde on sydänystävä Anna. 

Eletään köyhässä tehdaskaupungissa, miesten ympäröivässä maskuliinisessa maailmassa. Annan veli Alessio ja Franceskan isä Enrico työskentelevät Lucchinin terästehtaassa. Vastarannalla siintää rikkaiden turistien suosima Elban saari, josta tytöt vain haaveilevat. Tyttöjen ystävyyteen tulee välirikko ja heidän elämiinsä mahtuu vuoden aikana ahdinkoa, surua ja menetystä. Franceska kokee äitinsä kanssa jatkuvaa perheväkivaltaa isänsä taholta ja on kuin vangittu häkkilintu, koska Enrico ei päästä tytärtään enää kouluun. Sitten tapahtuu jotain ja Franceska kapinoi, kuitenkin hyvin kyseenalaisin keinoin.

Avallone kuvaa kirjassaan naisten alistamista patriarkaalisessa luokkaerojen yhteiskunnassa. Naiset ja tytöt ovat kuin esineitä, jotka omistaa aviomies, isä, poikaystävä tai veli. He tekevät kotityöt, hoitavat lapset ja ovat taloudellisesti riippuvaisia miehistä. Heitä voidaan hakata, he ovat seksiobjekteja ja he alistuvat miehiseen vallankäyttöön. Siitä huolimatta Anna ja Franceska eivät pelkästään mukaudu kuvatun kaltaiseen perinteiseen naisen muottiin. Annalla on kunnianhimoisia unelmia paremmasta tulevaisuudesta. Tytöt ovat vahvoja yhdessä ja lopulta tyttöjen välinen ystävyys ja lesbiaaninen rakkaus voittaa esteet.

Teräs on saanut lukuisia palkintoja ja herättänyt keskustelua  työläisten kuvauksesta, naisten kokemasta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta sekä kritisoivasta naiskuvasta 2000-luvun Italiassa. Kirja on erittäin vahva ja koskettavakin tarina!

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Tohtoritakuu - vinkkejä kirjoittamiseen



Carol Kiriakosin ja Kimmo Svinhufvudin Tohtoritakuu (Art House, 2015) on jatko-opiskelijoille ja tutkijoille suunnattu opas tieteelliseen kirjoittamiseen. Kirja esittelee käytännön vinkkejä ja työkaluja kirjoittamiseen, lukemiseen ja ajanhallintaan. Teoksen tekijät jakavat myös omakohtaisia kirjoittamiskokemuksiaan akateemisessa maailmassa. Vaikka teos onkin suunnattu pääasiassa väitöskirjan tekijälle, niin kirjoittamisvinkit sopivat hyvinkin työkseen kirjoittaville, oli tavoitteena sitten oman artikkelin työstäminen tai kirjan kirjoittaminen. 

Kirjoita ensin! on kirjoitusohje, jota Kiriakos ja Svinhufvud kannattavat kirjoittamiseen liittyvässä ajankäytössä. Nykyään sähköposti, netti ja somemaailma syövät aikaamme ja päivä kannattaakin aloittaa ensin kirjoittamalla. Näinhän monet ammattikirjailijat toimivat. Antti Tuurin matkakirjasta - Matkoilla Euroopassa muistan ihannoineeni hänen kirjoittamisrytmiään: varhaisesta aamusta puolille päivin ja sitten sen jälkeen koko päivä vapaata. Aamukirjoittamista haluaisin kokeilla useammin, vaikka olenkin enemmän ilta- ja yökirjoittaja. Olen omassa arjessani kohdannut monta kertaa, että kun aamu alkaa somella ja sähköpostin lukemisella, niin kirjoittaminen vain lykkääntyy sinne iltaa kohden, koska iltapäivälläni aivot eivät toimi kovinkaan tehokkaasti. No, nythän on taas ilta, kun tätäkin blogijuttua kirjoitan enkä aloittanut päivän alussa kuten aikomuksenani oli. Ja ohjehan on hyvin yksinkertainen, siis: Kirjoita ensin!  

Teoksen kirjoittavat suosivat myös vapaata kymmenen minuutin kirjoittamista, jolloin tajunnan annetaan virrata. Suunnattu vapaa kirjoittaminen eroaa vapaasta kirjoittamisesta siten, että kirjoittamisessa keskitytään tiettyyn aiheeseen tai asiaan, vaikka se onkin varsin vapaata, mitä ajatuksia aiheesta mieleen tulee. Tekstiä kirjoitetaan itselle, ei muille. Tätä menetelmää aionkin seuraavaksi kokeilla! Lukeminen on keskeinen prosessi kirjoittamisen kanssa tutkimuksen tekemisessä. "Luet ja analysoit, jotta voisit kirjoittaa." (s.13) Keskittyminen on yhtälailla tärkeää kuin kirjoittamisessa ja silloinkin kannattaa sulkea sähköposti ja netti. 

Vapaata, leikkisää lukemista voi harjoittaa enemmänkin tutkimusprojektin alkuvaiheessa, kun taas tavoitteellinen lukeminen yleensä määrittää akateemista lukemista. Tänään olenkin lukenut ystäväni väitöskirjaa ehkä vähän vapaammin ja sitten taas tavoitteellisemmin tutkimusartikkelia, josta tulee yksi lähdeteksteistäni. Tein alleviivauksia ja muistiinpanoja ohjeiden mukaisesti. Seuraavaksi aionkin selailla sähköisiä tietokantoja ja etsiä lisää tutkimusaiheeseeni liittyviä artikkeleita tavoitteellisesti lukien.

Tohtoritakuu sisältää myös kirjoitusharjoituksia ja antaa neuvoja eteenpäin pääsemisessä ja kirjoittamisesteiden voittamisessa. Kirjoittajat kehoittavat kirjoittamaan Kovia aikoja-harjoituksen ja Kimmon omakohtainen purkautumisteksti: "Miksi en pysty tekemään väitöskirjaa?" oli samalla huvittavaa ja samalla niin ymmärrettävää tekstiä.  

Tohtoritakuu tarjoaa hyviä käytännön neuvoja tutkimuksen tekijöille - níin apurahahakemuksen laatimiseen ja tutkimussuunnitelman terävöittämiseen kuin tieteellisen artikkelin kirjoittamiseen ja argumentointiin omassa tekstissä. Kirjan lähdeluettelosta löytyy myös lisää lukuvinkkejä ja seuraavaksi haluaisinkin lukea Belcherin (2009): Writing Your Dissertation in Fifteen minutes a Day.  

Minua kiehtoi ajatus kirjoittajatreffeistä, joista olen toki kuullut ennenkin. Treffit voi sopia kahden tai useammankin henkilön (kollegan) kanssa. Ideana, on että kirjoitetaan sovitun ajan esimerksi tunti, sitten tunti kahvittelua ja seurustelua. Kirjoittamisesta voi tulla hauskempaa ja samalla saa vertaistukea omaan kirjoittamiseen. Tätäkin haluaisin kokeilla! Tulen palaamaan Tohtoritakuuseen vielä myöhemmin, koska se toimii hyvänä vertaisoppaana, joka voi antaa tukea omaan työskentelyyn. Teoksen kirjoittajat pitävät myös Tohtoritakuu-blogia.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kate mainostoimittaja



Seuraavaksi aion perehtyä tyttöjen ammatteja kuvaaviin vanhempiin tyttökirjoihin ja luin Isojen tyttöjen kirjastosarjasta vuonna 1957 ilmestyneen Ann Bartonin Kate mainostoimittaja (Otava, suom. Sirpa Kauppinen). Alkukielinen teos Kate in Advertising on julkaistu kaksi vuotta aikaisemmin. Kirjan kirjoittajasta en löytänyt mitään tietoja ja onkohan tämä hänen ainokaiseksi teoksekseen jäänyt vai onko hän kirjoittanut jollain muulla nimellä.

21-vuotias Kate haluaa vaihtaa tylsän konttorityönsä jännittävälle mainosalalle. Hänet palkataan isoon mainostoimistoon tekstinlaatijaksi ja hänen tehtävänään on oppia myymään sanojensa välityksellä. Kate saa mainostettavakseen kolme tuotetta: Näpsä-pesujauheen, Loiste-kengänkiillokkeen ja Beacherin villalangan. Katen pohjakoulutuksena mainitaan ylioppilastutkinto kielilinjalta. Tässä kohdassa olisin halunnut lukea alkukielisestä kirjasta tarkemmin hänen koulutuksestaan.

Kate perehdytetään mainostoimiston eri osastoihin ja toimintoihin perusteellisesti. Lukija tutustuu Katen mukana markkinointiin, suunnitteluun, ilmoitusvälineihin, taiteilijoihin (jotka piirtävät mainoskuvat), tutkimusosastoon ja jopa näköradioon. Kate tekee myös kuluttajatutkimusta ovelta ovelle ja vierailee pesujauhetta valmistavassa tehtaassa. Kate onnistuukin hyvin tuotteidensa mainoskampanjoissa ja lopuksi hänelle aukenee ura ulkomaille.

Kirja antaa asiantuntevan ja myönteisen kuvauksen tuon ajan mainostoimistotyöskentelystä. Se kuvaa myös realistisesti mainostoimiston hektisyyttä ja tiimityöskentelyä. Voisin jopa kuvitella, että näin olisi vielä nykyäänkin, vaikka mainostamisen välineet ovatkin osittain muuttuneet. Kate tekee joustavasti ylitöitä ja hänen esimiehenään toimii pätevä neiti Fordyce, joka kuvataan hyvin työlleen omistautuneena hahmona.

Tytöille suunnattuna ammattikirjana mukaan on ripoteltu myös hieman romantiikkaa. Katen työtoverit menevät keskenään naimisiin ja naispuolinen kollega jää työstään pois, ainakin väliaikaisesti. Katen sydänystävä Jenny, joka on jo aviossa, jää lopullisesti pois toimestaan, kun hän tulee raskaaksi. Kate itse keskittyy työhönsä, vaikka eräs taiteilija häntä kiinnostaa enemmänkin kuin ystävänä.

Kate mainostoimittajana oli nopealukuinen ja viihdyttävä tyttöromaani, jota voisi suositella ajankuvauksensa takia jollekin mainosalalla työskentelevälle.