perjantai 1. joulukuuta 2017

Isänmaallisia sankarityttöjä sota-ajan lottaromaaneissa


Tuomi Elmgren-Heinonen 1940: Lottatyttö komennuksella
Estrid Ott 1941: Pikkulotta Salli
Kersti Bergroth 1940: Nuoren lotan päiväkirja
Annikki Setälä 1945: Sotasairaala 28/2
Eila Kaukovalta 1943: Vitosparakin Sole

Minun syksyni on mennyt sotaromaanien parissa. Olen lukenut toisen maailmansodan aikana ilmestynyttä nuortenkirjallisuutta, tytöille suunnattuja suomalaisia lottaromaaneja. Lisäksi olen lukenut lottakuvauksia sisältäviä aikuisten kaunokirjoja sekä tietokirjallisuutta kotirintamalla ja lottapalveluksessa työskennelleistä naisista. Uudessa Onnimanni-lehdessä on artikkelini, joka käsittelee sota-ajan tyttökirjallisuutta ja isänmaallisia sankarityttöjä.

Nämä tyttöjen lottaromaanit sijoittuvat pääasiassa talvisodan aikaan. Poikkeuksena on Eila Kaukovallan Vitosparakin Sole, joka kuvaa jatkosodan alkupuolta. Tyttöpäähenkilöt työskentelevät lottina, toiset pikkulottina. Kirjoissa kuvataan erilaisia ja vaativia lottatehtäviä, joita tytöt ja nuoret naiset tekivät todellisessakin elämässä sotien aikana. Lottatyttö komennuksella ja Pikkulotta Salli kertovat rohkeista ja uhrautuvaisista pikkulotista. Nuoren lotan päiväkirja ja Sotasairaala 28/2 kuvaavat taas lääkintälottia, jotka hoitavat haavoittuneita sotilaita ja siviilipotilaita. Lisäksi Annikki Setälän kirjassa kuvataan myös ilmavalvontalotan työtä. Vitosparakin Sole puolestaan toimii kanslialottana kenttäpostikonttorissa lähellä rintamaa.

Tyttöromaanien tapaan niissä on mukana ripaus romantiikkaa ja seikkailuja. Lottatytöt tekevät urotöitä ja uhmaavat vaaroja poikkeusoloissa. Kiinnostavaa on sodan ajan aikalaiskuvaus ja tulkinnat lottatyöstä. Kirjoja on nykyään hankalampi löytää, koska niistä ei ole otettu sotien jälkeen uusintapainoksia. Suosittelen kuitenkin lukemaan, jos aihe teitä kiinnostaa! Alla on muuta lottia käsittelevää  tietokirjallisuutta ja muistelmia, joita olen myös lukenut viime kuukaudet. Anna Kasurisen liikekannallepanon aikaan sijoittuva tyttöromaani Se olikin sotasyksy (1940) kuvaa siispä oivasti  minun syksyäni, nimeltään.

Seija Nevala 2007: Lottatytöt ja sotilaspojat
Tiina Kinnunen 2006: Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen
Annamaija Kataja 2007: Suomen lotat
Hely Alhainen (toim.) 2004: Kuvia ja kertomuksia sieltä jostakin – rintamanaiset muistelevat
Riikka Raitis & Elina Haavio-Mannila 1994: Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa
Kyllikki Villa 2006: Tyttö sodassa
Irja Virtanen 1956: Kenttäharmaita naisia

torstai 12. lokakuuta 2017

Kylässä tyttökirjailija Rauha S. Virtasen luona

Vierailin viime viikolla pirteän Rauhan luona Helsingissä. Meillä riitti juttua, kun viime tapaamisestamme oli jo ehtinyt vierähtää tovi. 86-vuotias kirjailija on tunnettu Selja-sarjastaan, ja tyttökirjallisuuden klassikko Seljan tytöt (1955) on myös Ylen 101 kirjan listalla. Ylen sivuilta voi kuunnella 'tyttökirjallisuuden grand old ladyn' tuoreimman haastattelun. 'Gran old lady' ei ole kuitenkaan minun keksintöäni, vaan jutellessani Rauhan kanssa selvisi, että myös Panu Rajala on kirjassaan käyttänyt Rauha S. Virtasesta nimitystä 'nuortenkirjallisuuden gran old lady'! Seljojen lisäksi hän kirjoittanut muitakin nuortenkirjoja, kuten Tuletko sisarekseni, Ruusunen, Joulukuusivarkaus, Lintu Pulpetissa. Rauhan kirjalaatikoista löytyikin Joulukuusivarkaus sekä unkariksi että saksaksi käännettyinä, joista sain mukaani saksankielisen version nimeltä Der Weihnachtsbaumdiebstahl.

Rauhalla on kuusi lastenlasta, joista yksi on jatkanut isoäitinsä viitoittamalla kirjailijan polulla. Juhana Pettersonilta on äskettäin ilmestynyt toinen kirja Tuhannen viillon kuolema (Into, 2017), joka kiinnostaa minua ilmastonmuutosteemansa puolesta. Rauha on kirjoittanut aktiivisesti päiväkirjaa, jo nuoresta tytöstä asti. Olin hämmästynyt, miten monta muistikirjaa hän kirjoittaa käsin vuodessa. Rauha tykkää keräillä erilaisia muistikirjoja päiväkirjamerkintöihinsä. Kirjailija on myös kirjoittanut muistelmia matkoiltaan vieraillessaan sosialistisissa maissa 1970-luvulla. Rauha pitää matkustamisesta edelleen ja viime vuonna hän kävi Italiassa.

Rauha lukee mielellään kirjoja ja tykkää erityisesti ranskalaisen kirjailijan Jacques Prévertin runoista. Niiden heijastumia voi lukea Lintu Pulpetissa-kirjasta. Ajattelin seuraavaksi lukea kirjailijan tuotannosta Tuletko sisarekseni tai Joulukuusivarkauden. Mitä Rauhan kirjoja te olette viimeksi lukeneet? Hyviä uutisia myös Seljoista! Kirjoja voi nykyään myös saada sähköisinä tai äänikirjoina.

torstai 5. lokakuuta 2017

Plagiointiako tyttökirjassa?

Yllätyin iloisesti, kun sain postissa vanhan 1940-luvulla ilmestyneen suomalaisen tyttökirjan, jonka lähetti minulle Aino Sheferijm-blogista. Innostuneena aloin lukea ennestään minulle täysin tuntematonta Ursula Orkomiehen Luostarikoulun tyttöjä. Koululaiskertomukset kiinnostavat tutkijan mieltäni ja olen aina pitänyt sisäoppilaitokseen sijoittuvista tyttökirjoista. Kirja on muodoltaan kirjeromaani, jonka päähenkilö Kris (Kristiina Vuorela) lähettää kirjeitä isälleen ja kertoo koululaiselämästään yhden lukuvuoden ajan. Tyttökoulua kutsutaan leikkisästi luostarikouluksi johtuen ilmeisesti naissukupuolen dominoimasta koulumiljööstä. Nimityshän on tuttu Susan Coolidgen uraauurtavasta  koululaisromaanista Katy koulussa (1873/1914), jossa tyttöjen sisäoppilaitosta nimitettiin samoin luostariksi. Kummassakin kirjassa tytöistä halutaan kasvattaa hienoja naisia. Kris käyttää omasta koulustaan myös nimeä asuntokoulu täysihoitolakoulun tai sisäoppilaitoksen sijasta.

Jo lukemisen alkumetreillä ihmettelin, miten tämä tarina kuulostaa niin tutulta ja muistikuvia alkoi nousta yhä vain lisää tekstin edetessä. Luostarikoulun oppilas Aurora on kohonnut tyttöjen arvoasteikossa ylös, koska hänen elämäänsä liittyy romanttinen ja traaginen rakkaustarina. Hän on ollut salakihloissa miehen kanssa, jota isä ei ole hyväksynyt. Tytöt järjestävät spiritistisen istunnon, ja Aurora uskoo erityisesti henkimaailmaan. Kris pukeutuu yöllä kummitukseksi pilaillakseen tytön kustannuksella, mutta Auroran kirkuminen herättää koko koulun. Krisiä jahdataan ja lopulta hän päätyy katon kautta ulos ja ruokakomeroon piiloon. Siellä hän saa mansikkahilloa päällensä ja törmää tuntemattomaan mieheen, jonka Kris olettaa vaunumestariksi. Myöhemmin Krisille selviää, että hän onkin koulun tarkastaja, jolle Kris on lörpötellyt ties mitä. Erehtyminen henkilöstä käytetään toistamiseen, kun Kris luulee rikasta ja erakkomaista herra Krankia työmieheksi. Ja taaskin Kris on puhunut ohi suunsa. Krisin kömmähdykset kääntyvät kuitenkin aina tytön ja koko koulunkin eduksi. Kris on siis hyvin vallaton tyttö, joka tekee kepposia. Hän huijaa pastoria tekeytymällä tekosairaaksi, jotta hänen ei tarvitse osallistua kirkkohistorian kokeisiin. Krisille tulee kuitenkin huono omatunto ja hän tunnustaa papille tekonsa (syntinsä) ja saa anteeksi. Vallattomuudet eivät kuitenkaan lopu tähän vaan Kris jatkaa keppostelua ja järjestää mm. lakon. Hän ei suostu tekemään ylimääräistä laskennon koetta, koska oppilailla on oikeus myös lepoon. Kuulostavatko nämä juonikuviot teistä tutuilta?

Krishän on selvästi Jean Websterin tunnetun Patty Wyatt-tyttöhahmon suomalainen ilmentymä. Ilkikurinen Patty seikkailee St. Ursula-koulun tytöt (1936)- ja Patty korkeakoulussa (Patty ja Priscilla nimellä 1920)-kirjoissa. Luostarikoulun tytöt-romaanin (1948) tapahtumat noudattelevat näiden kirjojen useita tapahtumia vain hiukan muunneltuina. Pattynkin koulussa on Evalina-tyttö, joka on innostunut yliluonnollisiin tapahtumiin ja spritismiin. Patty tekee tytölle kummituskepposen. Kun Kris saa päällensä mansikkahilloa, niin Pattyn hurjalla pakomatkalla hänen sitruunavanukkaansa lentää tuntemattoman miehen päälle. Pattyn johtamassa Vergilius-lakossa kapinoidaan vastaan latinan läksyjen liiallista määrää. Patty juttelee myös syvällisiä uskon miehen kanssa, tosin piispan. Pattykin erehtyy erakkomaisen ja varakkaan herra Weatherbyn henkilöllisyydestä. Samankaltaisten tapahtumien listaa voisin jatkaa loputtomiin, mutta lähinnä olen ollut tyrmistynyt. Eikö kirjailijalla riittänyt mielikuvitusta omien tapahtumien keksimiseen tyttökoulumiljöössä? Tosin Orkomies tekee poikkeuksen Websteriin, kun hän kehittää romanssijuonen Krisin ja koulun tarkastajan välille. Pattylla ei ollut romanttisia haihatteluja kenenkään kanssa. Päinvastoin hän pilailee Maen kustannuksella tämän sepittäessä onnettoman rakkaustarinan.

Ursula Orkomies tunnetaan paremmin nimellä Ursula Pohjolan-Pirhonen, joka kirjoitti romanttisia historiallisia romaaneja. Olen niitä lapsuudessani jonkun lukenut. Kirjailija on ollut ilmeisen tykästynyt Jean Websterin tyttöromaaneihin, joista kirjeromaani Setä Pitkäsääri suomennettiin ensimmäiseksi vuonna 1918. Epäuskottavuutta Orkomiehen romaaniin tuo Krisin kirjeiden vastaanottaja, joka ei koskaan vastaa tyttärensä kirjeisiin. Isä matkustelee ympäri Eurooppaa, mutta ehkä hän on vain liian kiireinen kirjoittaakseen. Mistä Kris tietää aina hänen osoitteensa? Kertoisiko teinityttö omalle isälleen kaikki kurittomat kepposensa tai salaisuutensa?

Johtopäätös: toisen kirjailijan romaanien ideoiden kopiointia kyllä, fanifiktiota ei kuitenkaan. No tuskinpa yhdysvaltalainen Jean Webster olisi närkästynyt ehkäpä vain huvittunut, kun hänen kirjansa ovat innoittaneet pienen maan myöskin edesmenneen kirjailijan uran alkua. Kummallinen lukukokemus tämä oli ja kiitos Ainolle yllättävästä kirjasta! Onko teille tullut joskus vastaavaa eteen, kun juoni onkin entuudestaan täysin tuttu toisesta romaanista?

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Poikatyttöyttä käsittelevä nuortenkirja - Yksin kaksin Kissanmaalla

Tuttavani suositteli minua lukemaan Liisa Silanderin nuortenkirjan Yksin kaksin Kissanmaalla (WSOY, 1970). 1970-luvun suomalainen nuortenkirjallisuus on jäänyt minulle aika vieraaksi, koska olen enemmänkin suuntautunut vanhempaan ja toisaalta uudempaan tyttökirjallisuuteen. Asetelma kirjassa on kiinnostava, koska sen keskeisenä teemana on perinteiseen tyttökirjallisuuteen kuuluva poikatyttöys, mutta toisaalta poikatyttöaihe tulee tässä lähelle transsukupuolisuutta.

Kirjan pääosissa ovat siskokset Paula ja Ikka, jotka ovat orpotyttöjä. Äiti on kuollut ja isä on jättänyt perheensä lähtiessään maailmalle rauhanturvajoukkoihin. Tytöt asuvat "taloudenhoitajan" Elsan kanssa. Paula on 15-vuotias teinityttö, joka rakastuu puolta vanhempaan matikanopettajaansa. Ikka on Paulan poikamainen pikkusisko, joka käy kansakoulun kolmatta luokkaa. Ikka näyttää pojalta ja leikkii poikien kanssa. Häntä ei kiinnosta tyttöjen letit, leikit eikä seura. Poikatyttö vietiin viisivuotiaana kasvatusneuvolaan, kun hän leikkautti hiuksensa kaljuksi (puliksi). Ikka kuitenkin todettiin älykkääksi ja täysin normaaliksi. Vaikka perhe hyväksyykin Ikan erilaisuuden, niin hän on kokenut kiusaamista muiden lasten taholta.

Koulussa Ikka on lahjakas ja luokan paras. Hän lukee paljon tietokirjoja ja seikkailukirjoja. Talvella Ikka innostuu jääkiekosta, mutta alkaa pelätä pelaamista onnettomuuden jälkeen. Ikka tappeleekin, tietysti poikien kanssa. Ikan luokanopettaja kuvataan suvaitsevaiseksi ja hän päästää Ikan hiihtämään poikien sarjassa. Keväällä Ikka kuitenkin muuttuu ja hän alkaa hyväksyä oman feminiinisen puolensa. Häntä alkaa kiinnostaa tyttöjen vaatteet ja hän saa ensimmäisen ystävän tytöstä. Kevätjuhliin Ikka menee juhlamekossa, jossa häntä ei tunnisteta. Hän päättää myös kasvattaa pitkät hiukset. Ennen muodonmuutosta Ikka on kuitenkin pohtinut pojaksi muuttumisen mahdollisuutta.

"Hän ei ollut varma, alkaisiko tästä lähtien elää tyttönä. [ Kuitenkin hän olisi yhä tahtonut olla poika. Hän tutki lääkärikirjasta, oliko pojaksi muuttuminen mahdollista." (113)

Mitähän Ikan lääkärikirjassa on mahdettu sanoa tuohon aikaan sukupuolenkorjauksesta (sukupuolenvaihdosta)? Tuskinpa mitään. Ikka vapautuu, kun hän hyväksyy itsensä ja sukupuoli-identiteettinsä. Hän alkaa nauraa, jota hän ei ole aikaisemmin tehnyt. Ikka pohtii myös tyttöyden hyviä puolia.

"Ei tarvitse mennä sotaväkeen ja sai pitää kauniita vaatteita ja maalata ja puuteroida ja ripustaa koruja päälleen ja tulla äidiksi ja synnyttää vaikka kuusitoista lasta. Oikeastaan sai tehdä kaiken sen minkä poikakin, jos vaan oli kyllin rohkea, älykäs ja vahva. Ja Ikka oli." (113)

Sukupuolirooleja ja perinteistä naiskuvaa ravistelevia poikatyttöjä on ollut nuortenkirjallisuudessa jo 1800-luvulta alkaen, tunnetuimpana Louisa Alcottin Pikku naisten Jo March. Anni Polvan Tiina on taas suomalaisille jo ikoninen poikatyttöhahmo. Mieleeni tuli myös 1980-90-luvuilla ilmestyneen Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan poikamainen Masa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan hyvin paljon Ikkaa. Ketä muita kirjallisuuden poikatyttöhahmoja teille on jäänyt mieleen?

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

L.M. Montgomeryn elämästä ja tuotannosta kertovia suomalaisteoksia


Kanadalaisen kirjailijan Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) teokset ja elämäkerrat kiehtovat lukijoita ja tutkijoita meillä Suomessa sekä muualla maailmassa. Pinnalle kirjailijan on taas nostanut Netflixin uusi tv-sarja: Anna, a lopussa (2017), joka jakaa vannoutuneita Anna-faneja puolesta ja vastaan. Minä pidin uudelleenmuokatusta realistisesta versiosta, vaikka se ei täysin tyttökirjaklassikon Annan nuoruusvuosien linjaa noudatakaan.

Olen viime aikoina lueskellut Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Runotyttöjen vuotta (WSOY, 2007), joka kertoo kiinnostavia yksityiskohtia Montgomeryn persoonasta ja elämästä. Samalla se peilaa tyttösankareiden Annan ja Emilian elämään menneessä ajassa. Kirja etenee vuosikalenterin mukaan tammikuusta joulukuuhun. Kirjassa käsitellään esimerkiksi Montgomeryn omasta elämästä kumpuavaa orpouden teemaa, jota Anna ja Emilia ilmentävät. Annan nuoruusvuosissa tuodaan esiin orpojen lasten huono asema, mutta vielä realistisempi kuvaus orpojen kaltoinkohtelusta löytyy Sateenkaarinotkon Mary Vancen hahmossa.

Suvi Ahola ja Satu Koskimies ovat toimittaneet myös antologian Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (WSOY, 2005) suomalaisten Anna- ja Runotyttökirjojen lukukokemuksista. Montgomeryllä on ollut suuri merkitys eri-ikäisten kirjoittajien elämässä. Kirjojen esikuvat ovat vaikuttaneet kirjoittajien omaan käyttäytymiseen, moraalisiin käsityksiin, ammatin ja jopa puolison valintaan. Omassa kirjassani Kapina ja Kaipuu (Avain, 2015) keräsin lukukokemuksia suosituista ulkomaisista tyttökirjoista. Montgomeryn klassiset tyttökirjat puhuttelivat edelleen lukijoita hyvin vahvasti ja niistä kirjoitettiin eniten. Maudin intresanttia ja surullistakin elämää käsittelen jonkin verran.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin täällä Sisko Ylimartimon teoksesta Anna ja muut ystävämme (Minerva, 2008). Se esittelee Annan ja Emilian lisäksi Montgomeryn muita kirjallisia tyttöhahmoja, kuten Saran, Janen, Patin ja Marigoldin. Kirjassa käydään läpi Montgomeryn omaelämäkerrallista aineistoa ja kuvitteellisten tyttöhahmojen suhdetta siihen. Ylimartimolta on lisäksi ilmestynyt äskettäin Montgomeryn kirjailijauraa valottava teos Alppipolku (Minerva, 2017), joka pohjautuu samaan Anna ja ystävämme-teokseen fiktiivisten tyttöhahmojen parissa. Teokseen on lisätty Saana Rusin suomennettu Montgomeryn omaelämäkerrallinen julkaisu The Alpine Path. The Story of my Career, joka ilmestyi 1917.

Suomalainen tutkija Vappu Kannas on puolestaan tehnyt tieteellisen väitöskirjan Montgomeryn päiväkirjoista. Montgomery piti päiväkirjaa koko elämänsä ajan ja päiväkirjan osia on julkaistu hänen kuolemansa  jälkeen, kirjailijan toiveen mukaisesti. Kannaksen väitöskirjaa nimeltä The Forlorn Heroine of A Terribly Sad Life Story: Romance in the Journals of L.M. Montgomery (2015) voi lukea sähköisesti. Fiktiivinen kirjoittaminen ja päiväkirjakirjoittaminen kulkivat käsi kädessä Montgomeryn kehittyessä ammattikirjailijaksi. Kannaksesta olisikin tärkeää, että päiväkirjojen toissijaisen aseman sijasta niitä pidettäisiin Montgomeryn pääasiallisena luovana tuotantona, jota hän editoi julkaisuksi koko elämänsä ajan.

Meillä Suomessa Montgomeryn päiväkirjoja ei ole helposti saatavilla eikä niitä ole suomennettu. Olisipa hienoa jos jonain päivänä...! Minua Montgomery ja hänen teoksensa aina vaan jaksavat innostaa ja olen jälleen hiukan "tutkinut" niitä. Ensi kesänä järjestetään konferenssi: Montgomery and Reading kirjoista tutulla Prinssi Edwardin saarella, Kanadassa. Voisin taas osallistua, ainakin virtuaalisesti.

perjantai 18. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi


Odotin kohuteoksen Orjattaresi (Tammi, 2017 suom. Matti Kannosto) uusintapainosta kuin kuuta nousevaa. Kirjastossa oli keväällä mielettömät varausjonot vanhempaan painokseen ja teokseen kohdistuu vieläkin satoja varauksia pääkaupunkiseudulla, vaikka kappalemäärä onkin lisääntynyt. Teoksen suosiota selittää myös kirjan pohjalta tehty uusi tv-sarja Handmaid's Tale. Uteliaisuuteni oli herännyt, kun kanadalaisen Margaret Atwoodin dystopiakirjasta puhuttiin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen hyvin ajankohtaisena, erityisesti presidentti Trumpin noustua valtaan Yhdysvalloissa.

Tulevaisuuden Amerikkaan sijoittuvassa romaanissa uskonnolliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan ja Yhdysvallat on muuttunut Gileadin tasavallaksi. Naiset ovat alistettuja patrirarkaalisessa järjestyksessä. Naisten lisääntymisoikeudet on viety ja heillä ei ole oikeutta määrätä omasta kehostaan. Naiset eivät saa lukea eikä kirjoittaa. Kirjat on poltettu ja raamattuakin saavat lukea vain ylempiarvoiset miehet. Romaanin päähenkilö, nimetön nainen kertoo tarinaansa "orjattaren" asemassaan. Häntä kutsutaan Frediläiseksi, joka tulee talon isännän, komentajan mukaan. Frediläinen on vielä hedelmällinen, ja hedelmälliset naiset kiertävät ylemmän luokan perheissä tekemässä lapsia. Naisten hedelmällisyydelle on tapahtunut jotain sodan seurauksena. Romaanissa kerrotaan radioaktiivisista jätteistä, joita toiset ei-hedelmälliset tai kapinoivat naiset lähetetään siivoamaan siirtokuntiin. Kaikkea valvotaan tässä totalisaarisessa ja väkivaltaisessa yhteiskunnassa isoveljen tapaan.

Päähenkilö muistelee myös aikaisempaa elämäänsä, jolloin hänellä on ollut työpaikka, oma pankkitili, mies ja lapsi. Kaikki on riistetty pois nimeä myöten. Hän muistelee myös kouluttautumisjaksoaan muiden naisten kanssa tärkeään hedelmälliseen tehtäväänsä, joka tehdään perinteisellä tavalla. Intohimo ja nautinto ovat kuitenkin kiellettyjä. Minä arvuuttelin hänen nimeään ja päädyin, että se on June. Kirjan alkupuolella hän luettelee naisten nimiä, jotka ovat koulutuskeskuksessa. Hän kertoo heistä kaikista muista, mutta ei koskaan Junesta. Kertojana hän on kuitenkin epäluotettava.

Vaikka romaanin maailma on miehistä ylivaltaa kuvaava, niin miehet ovat lopulta kuitenkin vain sivuosassa. Naiset ovat pääosassa: palvelijoina, vaimoina, orjattarina tai prostitutioina. Heidän omia yhteisöjään, toisia niistä voisi ajatella jopa matriarkkaalisina. Mutta siellä missä on valtaa, on myös vastarintaa. Odotin kirjalta enemmän naisten välistä solidaarisuutta, kuten takakansi mainostaa kapinointia kaikkien kastien naisissa. Päähenkilö pääsee orjattaren asemasta lopulta pois, mutta loppu jää täysin avoimeksi, miten hänelle käy. En pitänyt juurikaan kyseisestä henkilöhahmosta, sillä hän ikään kuin ajelehtii "passiivisena" tilanteesta toiseen tai kuten häntä myöhemmissä historioitsijoiden huomioissa kutsutaan naureskellen hännystelijäksi.

Romaani oli muutenkin jonkinlainen pettymys ja epämiellyttävä lukukokemuksena. Ehkä tunteiden puuttuminen, tunnekylmyys ja rakkaudettomuus maailmassa teki siitä sellaisen.

tiistai 1. elokuuta 2017

9-vuotias Ella tykkää tyttökirjoista

Kesälomallani tapasin neljäsluokkalaisen Ellan, joka tykkää lukea paljon kirjoja. Anni Polvan Tiina-kirjat ja Carolyn Keenen Neiti Etsivät ovat tällä hetkellä Ellan suosikkilukemista. Nämä tyttökirjat ovat olleet myös omia suosikkejani samanikäisenä. Niinpä päätin haastatella Ellaa ja kysellä hänen mielipiteitään kirjoista.

1. Mitkä ovat lempikirjojasi?

Tiinat ja Neiti Etsivät.

2. Mitä luet tällä hetkellä?

Kahta kirjaa. Tiina kesälaitumella ja Neiti Etsivä ja kolmastoista helmi.

3. Mitä Tiina-kirjoja olet lukenut?

Tiina, Tiina eksyy, Tiina aloittaa oppikoulun ja Tiina ei pelkää.

4. Mikä Tiina-kirjoissa viehättää?

Tykkään lukea vanhanaikaisia kirjoja. Äiti ehdotti minulle kirjoja. Alkuun eka ei kiinnostanut, mutta kun luki, niin innostui. Haluan lukea kaikki osat jatkossa ja järjestyksessä tästä lähtien. Kannattaa lukea järjestyksessä, niin ei ole pihalla mitä aikaisemmin on tapahtunut.

5.  Mitä mieltä olet Tiinasta?

Tiina on erilainen kuin muut. Tiina ei välitä vaatteista ja tykkää hypätä aitojen yli. Tiina on rohkeampi kuin muut tytöt.

6. Mitä mieltä olet Tiinan perheestä?

Tiinan äiti on aika kiree. Isä on kiva. Veli on välillä ärsyttävä niin kuin munkin veli. Juha on kiva poika.

7. Entäs Neiti Etsivät?

Äidin kautta. Löysin kotoa äidin Neiti Etsivä ja Siniparran huone. Sen jälkeen olen lainannut kirjastosta lisää kirjoja. Tykkään salapoliisikirjoista. Paula Drew on todella kekseliäs ja mukava.

8. Minkä verran luet kirjoja?

Luen joka päivä. Kuukaudessa 4-10 kirjaa. Voin lukea tunnissa jopa sata sivua. Voin lukea monta tuntia päivässä. Lempiaineitani koulussa ovat äikkä ja englanti.

9. Minkälaisista kirjoista tykkäät?

Tykkään lukea jännittäviä salapoliisikirjoja. Hassuja kirjoja. Vanhanaikaisia kirjoja. Tykkään Ella-kirjoista. Olen lukenut Siskoni, vampyyri-sarjan ja olen lukenut kaikki Isa & Bea-kirjat.

Kiitos paljon Ellalle mukavasta haastattelusta! Minäkin innostuin lomalla lukemaan uudestaan Tiinalle otetaan pikkusisko. Se on vielä vähän kesken, koska olemme lukeneet kirjaa yhdessä ääneen perhepiirissä. Jospa otammekin Skype-yhteyden Ellaan, niin saamme kirjan loppuun...

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon Homo Sapiens


Yhdysvaltalaisen Becky Albertallin esikoisromaani Minä, Simon Homo Sapiens (Otava, 2017 suom. Lotta Sonninen) on mukaansatempaava nuortenkirja. Päähenkilö 17-v. lukiolainen Simon Spier on ihastunut samaa koulua käyvään Blue-nimiseen poikaan, jonka todellista henkilöllisyyttä hän ei tiedä. Kummatkin meilaavat toisilleen anonyymeina nimimerkin takaa. Simon salaa kaikilta, perheeltään ja ystäviltään homoseksuaalisen suuntautumisensa. Sympaattisesta Bluesta hän löytää sielunkumppanin,  jolle hän voi avautua omista tuntemuksistaan. Yhdessä he pohtivat kaapista tulemisen problematiikkaa:

"Sivumennen sanoen, eikö olisikin reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? (123)

Simon joutuu luokkatoverinsa Martinin kiristyksen kohteeksi, kun tälle selviää että Simon on homo. Martin haluaa Simonin avulla tutustua Abby-tyttöön, johon Martin on puolestaan ihastunut. Simonin salaisuus tulee ikävällä tavalla julki, ja koulussa häneen kohdistuu ilkkumista ja kiusaamista. Simonin perhe ja parhaat ystävät hyväksyvät kuitenkin hänet sellaisena kuin hän on. Ihmissuhdedraamaa sisältävässä romaanissa pohditaan avoimesti omaa seksuaalisuutta ja identiteettiä myös huumorin keinoin. Kirjassa on lempeällä tavalla käsitelty Simonin seksuaalisen suuntautumisen paljastumista, ja olisin odottanut enemmän vielä särmää ja ristiriitoja kaapista ulostulemisen jälkeen.

Kirjan vetovoimaa lisää Simonin salaperäisen Blue-ihastuksenkohteen todellisen identiteetin arvuuttelu, jonka selvittämisessä Albertalli koukuttavasti johtaa harhapoluille. Minä, Simon Homo Sapiens on romanttisen jännittävä poikarakkausromaani, joka sopii hyvin luettavaksi yläkoululaisista ylöspäin. Kirja on luokiteltu YA-kirjallisuudeksi. Suomessa järjestetään muuten ensimmäistä kertaa nuorten aikuisten kirjojen fanitapahtuma Helsinki Young Adult Literary Convention, johon aion osallistua elokuussa.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Saran päivänä Sara-kirjoja


Tänään nimipäivänäni esittelen kaimakirjojani, joiden päähenkilönä on Sara-niminen tyttöhahmo. Idean kirjoitukseeni sain Tuijata-blogin Naistenviikkohaasteesta. Sara-nimeä voisi pitää hyvin tyttökirjallisena, sillä tunnetuimmat Sara-tyttökirjat meillä Suomessa lienevät Anni Swanin Sara ja Sarri sekä Sara ja Sarri matkustavat. Kirjat ilmestyivät 1920-1930-lukujen vaihteessa. Jo aikaisemmin 1910-luvulla oli ilmestynyt kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn Sara Stanleysta kertova Sara Tarinatyttö ja sen jatko-osa Sara ja kultainen tie. Tuija Lehtinen loi taas 1990-luvulla modernin tyttökirjallisen hahmon Sara Niinistön. Punkkaritytöstä kertovia kirjoja ovat: Sara@gracymail.com, Nottingham kesällä kello 6, Sara ja levottomat jalat sekä Missä olet Sara? Viimeksi mainittu nuortenkirja ilmestyi 2009 ja tällä vuosituhannella on myös ilmestynyt muutamia heppatyttökirjoja, joiden päähenkilönä seikkailee Sara-niminen tyttö, kuten Asta Ikosen kirjassa Sara ylittää esteet.

Sara on nimenä vuosituhansia vanha ja heprealaisperua. Sen rinnakkaisnimiä ovat Saara ja Sarah. Nimi voi tarkoittaa ruhtinarta tai prinsessaa. Suomessa Sara nimeä voidaan pitää myös  luontonimenä, sillä meillä on sarakasveja, jotka muistuttavat ulkonäöltään heinäkasveja. Silloin kuin minä olin lapsi, Sara nimenä oli harvinainen  ja nimeäni väännettiin aina Saaraksi, mikä oli hyvin ärsyttävää. Nykyään Sara-nimi on kuitenkin yleistynyt ja se on tullut suomalaiseen almanakkaan. Olisi hauskaa vierailla joskus Saran kylässä, joka sijaitsee Karvialla.

Sara - Tarinatyttö (The Story Girl, 1911, suom. Sisko Ylimartimo)
Sara ja kultainen tie (The Golden Road 1913, suom. Sisko Ylimartimo)

"Emme koskaan olleet kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkansa, mutta ei kuvailisi ollenkaan Tarnatytön äänelle ominaista laatua. Jos äänellä olisi väri, hänen äänensä muistuttaisi sateenkaarta. Se sai sanat elämään." (18)

Sara Stanley on 14-vuotias valovoimainen tarinankertoja ja kirjojen keskipiste. Saran serkku Beverley muistelee lapsuuttaan Saran ja muiden lasten seurassa kauniilla Prinssi Edwardin saarella. Kirjat koostuvat pitkälti Saran kertomista tarinoista, jotka saa kuulijansa ja lukijansa eläytymään voimakkaasti kertomuksiin. Saran tarinat ja sanat ovat niin vaikuttavia, että ne ovat tulleet uniini saakka. Jatko-osaa leimaa surumielisyys ja kaipuu, tietoisuus lapsuuden ystävien eroamisesta toisistaan. L.M. Montgomery on itse niin ilmiömäinen tarinankertoja kirjailijana huumoria unohtamatta. Olen blogannut aikaisemmin kummastakin kirjasta Sara Tarinatyttö ja Sara ja kultainen tie.

Sara ja Sarri (1927)
Sara ja Sarri matkustavat (1930)

"Sarri tarttui ojennettuun käteen. Se oli hieno ja pehmeä. Oi, niin erilainen kuin hänen oma, työn ja kylmän veden turmelemaan kouransa. Ja miten suloinen Sara oli! Ei ainoakaan tyttö kirkonkylässä ollut niin kaunis, ei edes kanttorin Viola, jota kaikki sanoivat kaunottareksi." (15)

Suloisuudestaan huolimatta hemmoteltu ja rikas Sara Krank on rasavillityttö, joka kiipeilee puissa ja villitsee kiltin ja köyhän sukulaistyttönsä Sarrinkin (Saara). Tytöt ovat parhaat ystävykset, jotka kokevat yhdessä huimia seikkailuja. Jatko-osaa voisi kuvailla matkakirjaksi, kun tytöt matkustavat ympäri Eurooppaa. Anni Swan loi klassista tyttökirjallisuutta Suomessa, ja varsinaisen itsenäisiä tyttötoimijoita nämä "Sarat" ovat. Olen kirjoittanut kummastakin kirjasta aikaisemmin enemmän täällä.

Sara@gracymail.com (1998)

"Eteisessä mä seisahduin kapean ja korkean seinäpeilin eteen. Mä katsoin kuvaani. 158 cm, jossa ei ollut laaksoja eikä kukkuloita. Rinnat hätinä A-kokoa, kasvot pienet ja kolmiokulmaiset. Molemmissa korvanlehdissä neljä rengasta ja vasemmalla puolella alimpana pieni ruuvi, että kukaan ei voi väittää, etteikö mulla olisi ruuvit tallella. Toisessa korvassa alimpana pieni hakaneula, muisto mun kiivaista jengiajoista joita mä en tahtonut miettiä." (17)

Sara Niinistö on kirjasarjan alussa 16-vuotias kovis punkkarityttö, joka on ehtinyt kokea kovia nuoren elämänsä aikana. Saran äiti uusperheineen lähettää helsinkiläistytön enonsa luo asumaan, jotta tämä saisi elämänsä raiteilleen. Sara aloittaa kymppiluokan, mutta ei halua tutustua kehenkään pienessä tuppukylässä. Kavereita kuitenkin tuppautuu itsenäisen ja omapäisen Saran seuraan ja toisista tulee lopulta tärkeitä ystäviä, kuten Sara lopussa huomaa. Netissä Sara tutustuu myös salaperäiseen englantilaiseen Markiin. Sara on omaa luokkaansa rohkeana villikkotyttönä, ja olen aivan myyty Lehtisen ronskiin ja humoristiseen tyyliin. Luen ehdottomasti muutkin Sara-jatkokirjat!

Sara ylittää esteet (2014)

"Kyllä, hän oli ihan se sama Sara kuin eilenkin, sillä erotuksella, että eräs virstanpylväs naiseuteen johtavalla tiellä oli ohitettu. Kyllä tähän alkuhämmennyksen jälkeen tottuisi. Nyt kun hän oli suojautunut asianmukaisella tavalla, hän tunsi olonsa jopa itsevarmaksi."  (14)

13-vuotias Sara lähtee parhaan ystävänsä kanssa kesälomalla ratsastusleirille viehättävään kartanomiljööhön. Siellä Sara tutustuu muihin tyttöihin, joista Camilla-niminen ilkeä tyttö tekee kiusaa erityisesti Saralle. Sara ei kuitenkaan vähästä lannistu, vaikka hänen pitkä lettinsäkin leikataan yön aikana irti. Sara puolustaa heikompiaan ja on hyväsydäminen tyttö, perinteisten tyttösankarittarien tavoin. Ratsastusretket ja hevosten hoitaminen on leirillä parasta ja mukana on pientä jännitysmomenttia. Opettavainen, mutta viihdyttävä heppatyttökirja ja plussaa kuukautisten käsittelystä.

Sara - Salaisuuksien verkko (2015)

"Sara on vaikuttava näky, kulki hän missä tahansa. Luoja oli suonut hänelle uskomattoman pitkät ja hoikat sääret, kauniit kasvot ja kurvikkaan sopusuhtaisen vartalon, jossa jokaisen miehen silmä lepäsi, ja jota jokainen varmasti halusi. (5)


Tämä Marjo Rinteen Sara-kirja ei ole siis tyttökirja vaan eroottinen, pehmopornoa sisältävä naisten viihdekirja! Päähenkilönä on 24-vuotias Sara Hamilton, joka asuu San Franciscossa parikymppisten kämppisten Maisien ja Doloresin kanssa. Sara on korkeastikoulutettu, joka haaveilee vaatesuunnittelijan urasta. Hän tapaa komean ja rikkaan hurmurin Michael Goldsmithin hakiessaan työpaikkaa tämän omistamasta yrityksestä. Saran sydämen vie kuitenkin kaunis ja salaperäinen nainen, nimeltä Amanda. Sara salaa ystäviltään uuden heränneen seksuaalisen suuntauksensa. Kirja on vielä minulla kesken, joten en tiedä, mitä Saralle ja hänen ystävilleen käy salaisuuksien verkossa!

Hyvää Naistenviikkoa!

torstai 13. heinäkuuta 2017

Vaisut neiti etsivät

Innolla taas tartuin uusimpaan Alan Bradleyn Flavia de Luce-dekkariin Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017). Lukemisen aikana koin kuitenkin jonkinlaisen pettymyksen. Maija Heikinheimon kääntämänä ja oivasta nimestään huolimatta kuolleet linnut eivät laulaneet minulle. Romaani alkaa siitä, kun jo melkein 12-vuotias Flavia menee perheensä kanssa juna-asemalle vastaan äitiänsä Harrietia, joka on löytynyt kymmenen vuoden katoamisensa jälkeen. Spoileripaljastus! Tosin Flavian äiti tulee takaisin puisessa ruumisarkussa. Tämä aiheutti jo minulle pienen pettymyksen tuulahduksen, koska aikaisempi osa Loppusoinnun kalmisto päättyi kutkuttavaan tunnelmaan Harriet-äidin paluusta, elävänä tai niin minä odotin.

Samaan aikaan kun Flavia on asemalla, arvoituksellinen mies kertoo hänelle oudon viestin ja heittää sen jälkeen henkensä junan alle. Nerokkaalla neiti etsivällä on taas arvoitus ratkaistavana. Perheen asuttama rapistunut Buckshawn kartano on myynnissä, koska Harriet-äidin testamettiä ei ole koskaan löytynyt. Flavian kodissa vallitsee surun ja murheen ilmapiiri, joka välittyy kirjasta melankolisena surumielisyytenä. Flavia omaa laajat kemistin taidot ja hän haluaa herättää äitinsä takaisin henkiin. Uusin Flavia-kirja, sarjan kuudes osa jää vaisuhkoksi verrattuna aikaisempiin osiin, joista olen kovasti pitänyt. Flavialle paljastuu pikkuhiljaa perheensä varjellut salaisuudet ja ainoastaan salapoliisiromaanin loppu piristi minua, koska seuraava Flavia-dekkari tulee sijoittumaan tyttökouluun, aivan varmasti. Se jos mikä, on hyvin tyttökirjamaista!

Luettuani Kuolleet linnut eivät laula, lähdin tuttavani kesämökille ja bongasin sieltä hyllystä Neiti Etsivän, jonka olin viimeksi lukenut lapsuudessani. Ajattelin, että tämähän sopii hyvin mökkilukemiseksi, koska en muistanut kirjasta enää mitään. Neiti Etsivä ja outo viesti (Tammi, 1979, suom. Aino Kervinen) osottautui toiseksi pettymykseksi peräjälkeen.

Paula Drewn ystävä Junie tulee käymään River Heightsissä ja pyytää neiti etsivää vierailulle luokseen Kolmen puron lammasfarmille. Juniella on arvoitus Paulalle. Junien isä on ostanut naapuriltaan epämiellyttävältä herra Roccolta salaperäisen maalauksen. He ovat saaneet sen jälkeen oudon puhelimensoiton, jonka mukaan pergamentti sisältää kätketyn viestin. Paula tarttuu tuumasta toiseen ja ryhtyy ratkomaan kuvien arvoitusta selvittääkseen vanhan vääryyden. Paula tutustuu myös herra Roccon pelokkaaseen sisarenpoikaan. Farmilla tapahtuu kaikenlaista muutakin outoa ja lopulta maalaus varastetaan. Paula kuitenkin selvittää tuttuun tapaan onnistuneesti mysteerin.

Neiti Etsivä ja outo viesti on ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin 1977 ennen sen suomentamista. Englanninkielisen Wikipedian mukaan Carolyn Keenen pseudonyymin taakse kätkeytyy tämän kirjan kohdalla Harriet Stratemeyer Adams. Harriet Adamsista tuli isänsä kuoltua 1930 Stratemayer Syndicaten johtaja ja syndikaatti tuotti monia tunnettuja sarjakirjoja neiti etsivien lisäksi. Täytyy vain todeta, että tämä Neiti Etsivä on laadultaan heikko. Kirja on vaisu, ennalta-arvattava eikä yhtään edes jännittävä. Samoin muuten Kuolleet linnut eivät laula ei ollut yhtään jännittävä! Kaiken lisäksi ihmettelen Neiti Etsivä ja outo viesti-kirjassa esiintyvää vanhaa lammaspaimenta Ese Shawta. Ese lausuu hartaana raamatullisia säkeitä ja kristinuskoon liittyvät viittaukset eivät ole kovin tyypillisiä Neiti Etsivä-kirjoille. Paitsi Neiti Etsivä ja noitamerkki käsittelee amishien kulttuuria ja senkin haamukirjoitti muuten Harriet Adams.

Oudoksi ja vaisuksi jäi tämänkesäinen neiti etsivien lukukokemukseni Paulan ja Flavian seurassa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Roxane Gay: Bad Feminist


Roxane Gayn Bad feminist (LIKE, 2017) koostuu kokoelmasta esseitä, jotka käsittelevät sukupuolta, rotua ja seksuaalisuutta feministisestä näkökulmasta. Amerikkalainen Gay ammentaa kirjoituksissaan omakohtaisista kokemuksistaan mustana naisena ja tarkastelee erityisesti populaarikulttuurin ilmiöitä ja tuotteita. Esseitä on aikaisemmin julkaistu eri julkaisuissa ja lehdissä. Roxane Gay toimii englanninkielen apulaisprofessorina Purduen yliopistossa ja opettaa luovaa kirjoittamista.

Olen lukenut esseitä iltaisin, ja Gayn kirjoitustyyli on todella mukaansatempaavaa. Esseet ovat analyyttisia ja tarkkanäköisiä eivätkä yhtään kuivia. Gay kertoo avoimesti omasta ristiriitaisesta suhteestaan feminismiin, miten hän nuorena vastusti sitä ja, miten feministiksi nimittäminen tuntui solvaukselta ja hävettävältä. Monet naiset vastustavat feminismiä, koska pelkäävät leimautumista. Gayn mukaan ei ole olemassa vain yhdenlaista oikeaa feminismiä ja vain yhtä oikeaa tapaa olla feministi, jota leimaa negatiivisuus ja virheelliset myytit. Feminismi ajaa sukupuolten tasa-arvoa kaikilla elämänaloilla. Gaylle tärkeitä kysymyksiä ovat naisvihan ja rakenteellisen seksismin esille tuominen kulttuurin rakenteissa, palkkojen epätasa-arvo, naisten lisääntymisoikeuksien polkeminen, joka sisältää naisen oikeudesta määrätä omasta kehostaan (jota säädetään lailla!) ja kaikesta mitä siihen liittyy sekä naisiin kohdistuva väkivalta.

Gay tekee viiltävää analyysia rodun merkityksestä ja piilevästä rasismista nykyelokuvissa, kuten Piiat, Django Unchained ja 12 Years a Slave. Gay on väsynyt orjuuskertomuksiin ja ainaisiin selviytymistarinoihin. Hänen mukaansa Hollywoodissa on vähän tilaa mustille elokuville, joissa vallitsee kapea-alainen narratiivi, joka ei enää riitä. Hän toivoo lisää erilaisen mustuuden kokemusten esittämistä nykyelokuvissa. On todella silmiä avaavaa lukea valkoisena (etuoikeutettuna) Gayn näkemyksiä ei-valkoisena naisena. Gay tarkastelee esseissään kirjallisuuden populaari-ilmiöitä, kuten Nälkäpeliä, Fifty Shades-trilogiaa ja Twilight-saagaa, hyvin oivaltavasti ja ajatuksia herättävästi. Hän kertoo myös humoristisesti nostalgisesta suhteestaan nuoruutensa suosikkityttökirjasarjaan Sweet Valley High-kirjoihin. Heräsin pohtimaan omaa nuortenkirjallisuuttamme ja sitä, onko olemassa yhtään ei-valkoista nykytyttökirjallisuutta, jolla tarkoitan sitä, että kirjan tyttöpäähenkilö on musta tai muuten ei-valkoinen. Saa vinkata! Gayn mukaan ei-valkoiset ihmiset saavat vain harvoin mahdollisuuden tunnistaa itsensä kirjallisuudessa, teatterissa tai elokuvissa.

Bad feminist on rohkea ja tärkeä kirja, joka avasi minulle taas uusia näkökulmia pohdittavaksi. Hienoa, että Koko Hubara ja Anu Partanen lähtivät suomentamaan kirjan yhdessä Hubaran ideasta! Olen äskettäin lukenut tänä keväänä helsinkiläisiin yläkouluihin jaetun Adichien Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2017), jota voin suositella myös kaikille luettavaksi Bad Feministin lisäksi. Itse olen ollut jo 12-vuotiaasta asti feministi, mutta välillä ehkä huono sellainen... Sukupuolella on väliä ja minulle on aina ollut tärkeää naisten ja miesten välinen tasa-arvo, tai sukupuolten välinen tasa-arvo. Kuten Roxanne Gay toteaa: "Olen feministi huolimatta siitä, että minulla on ongelmia feminismin kanssa. En voi enkä tule koskaan kieltämään feminismin merkitystä ja välttämättömyyttä. Mutta mieluummin huono feministi kun ei ollenkaan feministi."

lauantai 13. toukokuuta 2017

Tyttökirjamaraton


Olen pitänyt taukoa tyttökirjojen lukemisesta ja nyt aion sukeltaa pitkästä aikaa perinteisten vanhojen tyttökirjojen maailmaan. Käynnistän lukumaratonin, jonka tarkoitus on samalla motivoida, koska minua on vaivannut myös jonkinlainen lukujumi. Maratonin kestoa en ole määritellyt, mutta tavoitteena minulla on lukea 4-5 tyttökirjaa seuraavan vuorokauden aikana. Kirjat ovat lojuneet pitkään hyllyssäni ja ne ovat entuudestaan minulle tuntemattomia. Luku-urakkaa varten olen valinnut seuraavia kirjoja:

1. Ainikki Kivi: Olympialaistyttö ( 1938)
2. Sinikka Soila: Tuulikki Tuuliainen (1948)
3. Terttu Pajunen-Kivikäs: Ulla, perheen yhdestoista lapsi (1954)
4. Hilkka Tuuri: Yllätysten pyörteissä (1955)
5. Elsa Soini: Oli kerran nuori tyttö (1955)
6. Elina Aro: Ylermin sisar (1955)
7. Evi Bogenäs: Kartanon Stina (1960)
8. Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa (1962)

Voitte myös ehdottaa, minkä kirjan lukisin TBR-listaltani ja kannustaminen motivoi aina lisää. Olen nyt tankannut itseäni alustavasti kahvilla ja Fazerin sinisellä. Aloitanpa siis!

1.  Elina Aro: Ylermin sisar (174 s.)

 Aloitin kirjan lukemisen klo 20.00 ja sen lukemisessa meni puolitoista tuntia. Kirja oli yllättävän nopealukuinen ja itseasiassa pidin tästä tyttökirjasta. Se on luonteeltaan tyttöjen kehityskertomus, jossa päähenkilön elämää kuvataan parin vuoden ajan.

16-vuotias Soila Tiura menettää pari vuotta vanhemman isoveljensä Ylermin auto-onnettomuudessa. Veli on aina ollut kaikessa hyvä ja, johon Soilaa on verrattu vanhempiensa ja opettajien tahoilta. Soila ei pärjää niin hyvin koulussa eikä halua lukea ylioppilaaksi keskikoulun jälkeen. Soilan isä omistaa kellotehtaan, ja Ylermistä kaavailtiin hänen seuraajaansa. Soila päättää astua veljensä saappaisiin, tutustuu kellojen valmistukseen ja on harjoittelijana tehdastyöläisenä. Hän haluaa täyttää isänsä toiveen, mutta huomaa kuitenkin, ettei se ole hänen alansa. Soila etsii päämäärää elämälleen ja löytääkin sen myöhemmin korualalta. Hän on harjoittelijana eri osastoilla koruliikkeessä ja tähtää kultasepän opintoihin. Myös Soilan isä aikoo laajentaa tehdasta koruihin tyttärensä tähden.

Kirja kuvaa raikkaasti nuoren naisen kasvamiseen liittyviä identiteettikipuiluja: mikä minusta tulee isona? Mikä on elämäni suunta? Romaani kertoo myös menetyksestä ja surusta. Soilalla on aikaisemmin ollut etäiset välit perheeseensä ja kilttinä tyttönä hän alkaa kapinoida. Hän tekee irtiottoja; käy tanssimassa, juo viiniä ja polttaa jopa tupakkaa. Soilalle tulee kuitenkin näistä syyllinen olo kuolleen veljensä takia.

Ainoa seikka, josta kritisoisin tätä tyttökirjaa on se, että perinteisten tyttökirjojen tavoin mukana on pakollinen romanttinen sivujuonne. Tehtaalla työskentelevä Kalevi on nimittäin ihastunut Soilaan ja haluaa enemmänkin kuin ystävyyttä. Soilaa syyllistetään, kun Kalevi joutuu onnettomuuteen. Kalevi on niin kovasti surrut Soilaa, joka liehuu vain kaupungilla eikä välitä hänestä ollenkaan. Soila palaa takaisin ruotuun, mutta onneksi hän on sentään kunnianhimoinen ja tähtää pitkälle. Voisin luokitella kirjan ammatilliseksi tyttökirjaksi, ja ammatteihin liittyvät kuvaukset vaikuttavat hyvin asiantuntevilta.

Siirryn nyt seuraavaa kirjaa lukemaan ja olen tässä välissä tankannut itseäni pähkinöillä, taas kahvilla sekä tonnikalaleivällä.

2.  Hilkka Tuuri: Yllätysten pyörteissä (132 s.)

Tämän kirjan lukemisessa meni myös aikaa puolitoista tuntia ja taisin torkahdella välillä. Aloitin klo 23.30 ja lopetin klo 01.00. Kirjaa lukiessa, mietin onko tämä edes tyttökirja vai enemmänkin  naisviihderomaani. Mutta nämä lajityyppien rajat ovat häilyväisiä.

Yllätyspyörteissä on täysin hulvaton, ei vakavasti otettava tyttöromaani. Päähenkilö Sini Valkonen on rikkaan perheen kuopustytär, jolla on kaksi hemmottelevaa isoveljeä. Vanhemmat haluavat Sinin kouluttautuvan ylioppilaaksi ja patistavat tytön opiskelujen pariin. Sini valmistuu ja haluaa sen jälkeen jäädä kotiin, jossa on niin kivaa olla. Sitten paljastuukin jymy-yllätys, perhesalaisuus. Sinin on hankittava itselleen ammatillinen koulutus, koska hänen vanhempansa eivät omistakaan kotitaloa, vaan Sinin veljet. Sinille selviää, että hän on kuolleen palvelijan äpärätytär ja adoptoitu perheeseen eikä hänellä ole edes perintöoikeutta. Lisäksi Sinin adoptioisä ei ole myöskään Sinin isoveljien biologinen isä vaan heidän setänsä. Tässä kohtaa lukiessa tuli mieleeni television saippuasarjat!

Sini päätyy lopulta postiapulaiseksi ja muuttaa pois kotoa. Hänen toinen työnsä on piikana rikkaassa Tiilikaisen perheessä, jossa ei tiedetä mitään tytön taustasta. (Tämä on tuttu juoni toisissakin tyttökirjoissa.) Miehet astuvat mukaan kuvioihin, ja Sinillä riittää piirittäjiä niin rautatiekirjurin Ollissa kuin Tiilikaisen lääkäri-pojassa Timossa. Ihmissuhdesoppaa sisältävä tyttökirja huipentuu, kun Tiilikaisten taloon murtaudutaan, ja Sini juoksee pakoon ampuvaa roistoa. Myöhemmin Sini heiluttaa itsekin revolveria tarmokkaasti. Positiivista kirjan lopussa on, että Sini ei halua mennä naimisiin (siis toinen kilpakosijoista) ennen kuin hän on suorittanut postikurssin ja pätevöitynyt.

"Ja onhan hyvä, kun naisellakin on jokin virka tai työ, jolla pystyy itsensä elättämään, sillä eihän koskaan tiedä, mitä saattaa sattua. [...valitettavan paljon on sellaisiakin, ettei tarmokkaasti pyritä mihinkinkään muuhun päämäärään kuin naimisiin. "

En hirveästi suosittele tämän tyttökirjan lukemista! Seuraavaksi pidänkin lukumaratonissani unenmittaisen tauon ZZZ...

3.  Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa (164 s.)

Aurinkoisena Äitienpäivänä aloitin ruotsalaisen Kerstin Thorvallin kirjoittaman tyttökirjan lukemisen klo 11 ja lopettelin klo 12.40. Luin kirjaa osittain ulkona, koska on ihanan lämmintä! Kirjailija on nyt ajankohtainen, kun Yle Teemalla on pyörinyt hänen elämästään kertova minisarja, jota en ole tosin katsonut. Alkoi kiinnostamaan luettuani tämän kirjan. Tyttö huhtikuussa on samalla perinteinen romanttinen tyttökirja kuin moderni nuortenromaanikin. Thorvallilla on ironinen tyyli kirjoittaa.

Päähenkilö 18-v. Lena Berg on ankaran kristillisen kasvatuksen saanut kunnollinen ja kiltti tyttö. Hyvän elämän malli on käsikirjoitettu jo hänelle melkein valmiiksi, kun ympärillä vielä pyörii papiksi opiskeleva Svante-poikaystävä. Lenan mielestä Svante on kuitenkin ikävä ja ruma. Lenalla on unelma ja hän tahtoo muotipiirtäjäksi, vaikka ei välitä omasta pukeutumisestaan tuon taivaallista. Ujo ja kömpelö maaseudun tyttö lähtee Tukholmaan opiskelemaan Sjöwallin muoti- ja piirustuskouluun. Lena rakastaa piirtämistä ja uppoutuu sen maailmaan niin ettei kuule eikä näe mitään. Muodikkaiden ja sosiaalisten opiskelijoiden joukossa Lenaa pidetään mitättömänä, josta ei uskota tulevan yhtään mitään. Lena herää tiedostamaan oman yksinäisyytensä ja pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan muihin. Hän myös rakastuu komeaan opiskelijatoveriinsa Mikaeliin.

Tyttö huhtikuussa on toisaalta herttainen "rumasta ankanpoikasta valkeaksi joutseneksi"-tarina, joka on niin tyttökirjamaisen konventioiden mukaista. Ainoastaan Lena on kokematon ja korkean moraalin omaava tyttö muiden tyttöjen joukossa. Muut nuoret naiset esitetään ns."huonossa valossa"- turhamaisina vamppeina, jotka metsästävät vain miehiä ja joita ei varsinainen opiskelu kiinnosta. Toisaalta Thorvall kirjoittaa: "Anna Karin on järkevä tyttö ja on jo kauan sitten jättänyt tyttöjenkirjavaiheen. (119). Ikään kuin kirjailija irvailisi luomilleen vastakkaisille naiskuville ja samalla myös mieskuvalle, vaikka tosin vasta Mikaelin kautta Lena löytää itsensä. Mikael opettaa Lenan myös suutelemaan. Koska kyseessä on siis ruotsalainen tyttökirja, niin seksi ja seksuaalisuus tulevat rohkeasti esille. Vai voisitteko kuvitella suomalaisessa saman ajan tyttökirjassa mainittavan sukupuoliorgiat?

Pidin Thorvallin kirjasta  ja voisin tätä tyttökirjaa analysoida kaummenkin ajan kanssa, nyt vain pintaraapaisua. Täytyy siirtyä seuraavaan kirjaan, jota en ole vielä päättänyt. Käyn ensin kuitenkin kävelyllä ja sen jälkeen syön pizzaa.

4. Elsa Soini: Oli kerran nuori tyttö (140 /239 s.)

Kirjan lukemisen pääsin aloittamaan klo 17 aikoihin ja sitten se tapahtui - loppumetreillä hyytyminen. Ilmeisesti olin tankannut itseäni liikaa pizzalla ja vesimelonilla, sillä väsymys iski ja nukahdin. Onneksi kuitenkin heräsin ja piristin sitten itseäni kahvilla. Lopetin kirjan lukemisen keskeneräisenä klo 20. 100 sivua jäi puuttumaan, mutta kurkkasin kuitenkin loppuratkaisun.

Oli kerran nuori tyttö sijoittuu Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan aikaan, jota ei ole juurikaan kuvattu suomalaisessa tyttökirjallisuudessa. Marjatta Salin on 22-vuotias yliopisto-opiskelija, joka ottaa opintonsa hyvin vakavasti alun haihattelujen jälkeen. Helsinkiin sijoittuvassa tyttöromaanissa juodaan suklaata Fazerilla ja kävellään Espiksellä. Opiskelijatytön seura- ja osakuntaelämä tanssiaisia myöten on vilkasta, ja kilpakosijoita Marjatalla riittää. Hän vaihtaa ensisuudelman opiskelijatoverinsa Rainer Borgin kanssa ja viihtyy myös väitöskirjaa tekevän Birger Vallinin seurassa. Marjatta häilyy näiden kahden miehen välillä. Kirja on viihdyttävä ja olisi kiinnostavaa ajan kanssa perehtyä siihen tarkemmin, varsinkin kirjan välittämään historialliseen ajankuvaan. Myös kirjan välittämät naiskuvat ovat kiinnostavia. Elsa Soinilla on humoristinen tyyli kirjoittaa ja purskahdin ääneen nauramaan kohdassa, jossa Marjatan sukulaiset keskustelevat naisopiskelijoista:

"Ei niiden naisylioppilaiden gradut niin vahvoja taida ollakaan. Sebastiankin sanoo, että naisylioppilaita on kahta lajia: sellaisia, jotka ovat kauniita eivätkä osaa mitään, ja sellaisia, jotka ovat rumia ja osaavat vielä vähemmän."

Lukumaraton päättyy tähän. Lopputulemaksi sain 610 sivua luettua kuudessa ja puolessa tunnissa. Kiitos kaikille kannustamisesta!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lapsuuteni Havukoski (Koivukylä) - Elmeri Vehkalan Älykuvio K


Älykuvio K (2017, Nastamuumio) on omaelämäkerrallinen muistelmateos lapsuutensa viettäneen Elmeri Vehkalan ensimmäisestä vuodesta Vantaan Havukoskella. Elmeri muuttaa seitsemänvuotiaana perheensä kanssa Tampereelta Vantaalle kerrostalolähiöön, jota rakennetaan kovaa vauhtia 1970-80-lukujen taitteessa. Lähiö tunnetaan parhaiten nimellä Koivukylä, mutta virallisesti kyseessä on kaksi erillistä kaupunginosaa Havukoski ja Koivukylä, joiden keskinäiset rajat puhuttavat edelleen.

Elmerin äiti on saanut työpaikan kulttuurisihteerinä Vantaalta ja Elmerin perheeseen kuuluvat lisäksi pikkusisko ja ajoittain hermonsa menettävä juopotteleva isäpuoli. Elmerin uusperhe on poliittisesti aktiivinen ja kommunistisen aatteen kannattajia. Elmeri käy viikoittain pioneerikerhossa. Kasvavassa lähiössä on paljon lapsiperheitä ja Elmeri tutustuu pian uusiin kavereihin. Tiivis poikaporukka kiertää Havukosken metsät, kalliot ja paskakuopat, joissa he voivat yhdessä vapaasti leikkiä. Elmeri aloittaa myös koulunkäynnin Rekolassa, koska Havukoskelle valmistuva ala-aste on vielä rakentamisvaiheessa.

Vehkala kirjoittaa elävästi ja lämpimästi lapsen näkökulmasta lähiöelämästään, johon kuuluu sekä onnellisia että vaikeita aikoja. Koskettavasti Vehkala kuvaa myös ongelmallista suhdetta isäpuoleensa. Alkoholismi pilaa monen lähiöperheen elämän, mutta yhteisöllisyys on se vastavoima, jonka avulla oman onnensa nojaan jätetyt lapset saavat apua toisiltaan. Kirja pursuaa lämmintä huumoria ja toivoa paremmasta huomisesta kasvukipuilusta huolimatta. "Miks kaikki oli tehty just lapsille niin saatanan vaikeeks. Helppoohan se oli olla aikuinen ja tehdä ihan mitä vaan itse haluu, mut entäs just sit se, et lapsilla ei vaan ollut mitään valtaa mihinkään...Me ollaan niin PIENIÄ, ettei me voida vielä itse päättää. Haistakaa paska kaikki, se meidän elämä on täynnä ihan samanlaisia asioita kuin aikuistenkin, mutta me vaan törmäillään niissä asioissa kipeesti toisiimme, kun se valta on jossain sellaisilla tyypeillä, jotka jo tekee niin saatanan oikein tai väärin ja joka tapauksessa kaikki kusee ja tulee kuolio PÄÄHÄN." (s. 225)

Olen sukeltanut omaan lapsuuden maailmaani Elmerin kirjan myötä ja kulkenut mukana tuttujen paikkojen ja samankaltaisten muistojen läpi. Minäkin olen kasvanut Havukoskella. Itse asiassa en ole sieltä koskaan todella lähtenyt pois ja se on osa sielunmaisemaani. Jos Elmeristä Elannon ranskanleipä oli taivaallista, niin minun mielestäni se oli taas polakka ja entäs ne Elannon lihapullat... Miksi en muista Harakkalinnaa - kummitustaloa? Ja siis se Havukosken raja kulkee siitä, että ison mäen jälkeen alkaa Koivukylä eikä vasta pääradan jälkeen! Miksi muuten Havukallion koulun kaunis nimi on muutettu nykyään niin tylsäksi kuin Kytöpuiston koulu? Suosittelen tätä Elmeri Vehkalan kirjaa erityisesti Havukoski-Koivukylä-alueilla lapsuutensa viettäneille ja kasvaneille! 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Elena


"Tunsin kerran miehen, joka sanoi -  rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi. Rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä. Ei ole olemassa sellaista tekoa joka ei vastaisi kysymykseen, kuka minua on rakastanut. Jos ei ole rakkautta, on vain yksinäisyys ja kuolema. Sen vuoksi minun on pakko sanoa - rakkaus on kaikki. " (Elena, kappale 56)

Kuuntelin äänikirjana Joel Haahtelan Elenan (Otava, 2004) ja se sopii mainiosti kuunneltavaksi automatkoille tai matkoille, joissa on pysähdyksiä. Elena on pienoisromaani, joka sisältää lyhyitä lukuja, mutta hyvin tiiviitä ja tunnelmallisia lukuja. Niiden välissä on hyvä pysähtyä ja viipyillä. Äänikirjan lukijana on Petteri Hynönen, jota kuuntelee mielellään. En ole koskaan aikaisemmin lukenut Haahtelaa ja olen aivan otettu. Haahtela kirjoittaa niin kauniisti ja viisaasti.

Minäkertojana on mies, joka on sattumalta kohdannut  puistossa nuoren naisen, jota ei saa enää sen jälkeen mielestään. Naisen tietämättä mies tarkkailee häntä päivittäin kastanjapuiden alla. Naisen jättämästä kirjasta mies saa tietää tämän nimen, Elena. Mies selvittää, missä Elena asuu ja opiskelee. Eräänä päivänä Elena ei kuitenkaan kävele tavanomaiseen tapaansa puiston läpi ja hän on poissa. Elena täyttää miehen ajatukset päivin ja öin ja myöhemmin hän lähtee kaupungista Elenan perässä saarelle. Lukijana seuraan mystistä Elenaa, mutta yhtä lailla mies on arvoituksellinen. Pala palalta yksinäisen miehen tarina selviää lukijalle ja lopussa hieman yllätyinkin.

Haahtela rakentaa taitavasti eheän ja kauniin kokonaisuuden. Voisin kutsua tätä kirjaa vuodenaikaromaaniksi, sillä tarinan mukana myös vuodenajat vaihtuvat. Tunnelmaltaan romaani on haikean surumielinen ja täynnä kaipuuta, joka jätti jälkensä minuun. Pitkästä aikaa jokin kirja vaikuttaa minuun, ja luen niin paljon. Hienoa oli myös jakaa tämä lukukokemus yhdessä matkatoverin kanssa. Voisin lukea Haahtelaa lisää, mutta en aivan heti. Mitä suosittelisitte Haahtelan tuotannosta seuraavaksi?

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura


Kuura (Myllylahti, 2016) on nuorille suunnatun urbaanin fantasiasarjan ensimmäinen osa, jossa sukelletaan vaarallisten ihmissusien maailmaan nykypäivän Suomessa. Päähenkilöt Inka ja Aaron ovat 18-vuotiaita lukiota käyviä tavallisia nuoria, jotka asuvat Kuurankero nimisessä pikkukaupungissa Turun seudulla. Kuurankeroa suojaavat kuitenkin muurit ihmissusilta ja iltaisin muurien ulkopuolella on ulkonaliikkumiskielto. Eräänä iltana Inkan pikkuveli Duke joutuu vakavaan onnettomuuteen ja sen seurauksena Inka ylittää muurin luvattomasti. Hän joutuu ihmissusien saartamaksi, mutta yksi muurin vartijoista, Leo pelastaa Inkan hukilta. Leo paljastuu itsekin ihmissudeksi. Arvaamattoman Inkan ja petomaisen Leon välille syttyy intohimoinen romanssi. Inkan taka-ajatuksena on saada ihmissuden verta, jotta hän voi pelastaa veljensä, joka on vaipunut koomaan.

Aaron ja Inka ovat olleet sydänystävät lapsuudesta asti ja tarinaa kerrotaan kummankin näkökulmista. Aaron puolestaan hullaantuu Leon suloiseen sisareen Matleenaan, jolla on myös pedon salattu ja hillitön puoli. Ihmissusia jahdataan säälimättömästi, ja Inka ja Aaron kietoutuvat salaisuuksien ja valheiden verkkoon. Tarina huipentuu dramaattista, yllättävää loppua kohden ja jää koukuttavasti kesken.

Kuura on Elina Pitkäkankaan vakuuttava ja taitavasti rakennettu esikoisteos. Paranormaalia romantiikkaa ammentavassa romaanissa on jotain Twilightmaista henkeä. Johtuneeko siitä, että olen hiljattain katsonut pararomanttisen sarjan elokuvia televisiosta. Myös Elina Rouhiaisen nuorten fantasia Kesytön tuli mieleeni lukiessani kirjaa. Kuura on virkistävä lisä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa, jossa nuorten maailman kuvaaminen puhekieltä myöten on onnistunutta. Vinkkaan tätä ilman muuta (yläkoululaisisista ylöspäin) nuorille!

"Leo pysyi hiljaa. En tiedä alkuunkaan mitä hän ajatteli, mutta katse oli nyt erilainen kuin ennen. Se ei ollu enää niin valpas. Oli kuin muu maailma olisi paraikaa muuttunut sameaksi, lakannut olemasta. Hänen pupillinsa pienenivät. Eteiseen sekoittui tuoksu, paksu ja makea metsän utu. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Leossa hukan, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hän kohdisti eläimen viettinsä minuun." (123)

maanantai 20. helmikuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita


Olen lukenut aikaisemmin Maria Turtschaninoffin palkitun Maresin ja minua kiinnosti lukea jatkoa Punaisen luostarin kronikoita-sarjaan. Naondel (2016, Tammi suom. Marja Kyrö) on fantasiasarjan itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu aikaan ennen Maresin tapahtumia. Maresissa kerrotaan saarella sijaitsevasta erikoisesta luostarista, joka tarjoaa turvapaikan vainoa ja väkivaltaa kokeville naisille. Menosin saarelle on miehiltä pääsy kielletty.  

Naondelissa käytetään näkökulmatekniikkaa, jossa tytöt ja naiset kertovat vuorotellen oman tarinansa. Tarinat muodostavat kertomuksen alkusisarista, jotka ovat perustaneet Punaisen luostarin. Ääneen pääsee ensimmäisenä nuori nainen nimeltä Kabira, jonka tehtävänä on suojella lähdettä, Anjia. Lähteessä on salaisia voimia sekä hyvään että pahaan. Kabira on rakastunut visiiriin poikaan Iskaniin ja paljastaa hänelle lähteen salaisuuden. Valtaa janoava Iskan käyttää Kabiraa ja lähdettä hyväkseen omiin, pahoihin tarkoituksiinsa. Lähteen avulla hän pystyy näkemään tulevan ja muuttamaan tulevaisuutta. Iskan pakottaa Kabiran vaimokseen surmattuaan tämän perheen.

Iskanin jalkavaimoiksi ja uhreiksi joutuvat myös papitar Garai, unienkutoja Orseola, naissoturi Sulani, orja Clarás, Iona, joka katoaa ja moni muu tyttö tai nainen. Väkivaltainen ja sadistinen Iskan kasvattaa itsellen naishaaremin palatsiinsa, jonne naiset ovat vangittuina vuosien ajan. Aluksi hän haluaa naisten synnyttävän vain poikia ja tytöt tapetaan ennen syntymäänsä lähteen voimalla. Paholaismainen Iskan hallitsee kaikkia, mutta alistetut naiset nousevat lopulta vastarintaan ja pakenevat Naondelilla, veneellä.

Turtshaninoffin kerronta on väkevää ja voimakasta. Kirja sisältää hyvin raakaa ja julmaa kuvausta, jossa veri valuu. Tyttöja ja naisia hyväksikäytetään ja raiskataan. Näitä tarinoita kerrotaan yhtä hyvin reaalimaailmassa kuin historiankirjoissa. Sen takia onkin aiheellista kysyä, onko tämä varsinaisesti nuortenkirja. Kirjassa on sekä nuorten että aikuisten kirjan luokitus ja sen sanotaan olevan nuorille aikuisille suunnattu. Hesarin arvostelussa Toni Jerrman kuvailee Naondelia voimaannuttavaksi lukukokemukseksi. Minä en pitänyt kirjan lukemista kovinkaan voimaannuttavana, vaikka se käsitteleekin vahvoja naishahmoja, naisten yhteisöllisyyttä ja lopulta vapautumista patriarkaatista. Jos kyseessä on feministinen teos, on sen maailmankuva kovin mustavalkoinen. Miehet ovat yksipuolisesti pahoja, naisten sortajia ja alistajia. Loppu kärsii myös pienestä epäuskottavuudesta palvelija Estegin suhteen. En suosittele kirjaa herkille lukjoille, oli kyseessä sitten nuori aikuinen tai aikuinen.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Rainbow Rowellin teinirakkaudesta kertova Eleanor & Park (Viisas Elämä, 2016, suom. Terhi Kuusisto) on ihana ja koukuttava nuortenromaani. Kirja sai monia nuortenkirjallisuuspalkintoja ilmestyessään Yhdysvalloissa. Takakannessa kirjailija John Green toteaa: "Eleanor & Park toi mieleeni paitsi sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastunut, myös sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastui kirjaan". Olen täysin samaa mieltä Greenin kanssa.

Romaanissa eletään vuotta 1986, aikaa ilman kännyköitä, nettiä tai somea. Aikaa, jolloin puhelin tai yhteyden ottaminen toisiin vaivattomasti ei ole itsestäänselvyys, kuten nykyään. Eleanor tulee kouluun uutena oppilaana kesken lukukauden. Hän erottautuu joukosta räiskyvän punaisilla hiuksillaan, isokokoisuudellaan ja erikoisilla vaatteillaan. Koulubussissa kaikilla on jo oma paikkansa ja kukaan ei halua häntä viereensä, paitsi Park, joka päättää pelastaa tytön nololta tilanteelta. Eleanor saa istumapaikan pojan vierestä bussin edestä. Park on puoliksi korealainen ja haluaa välttää muiden huomion kohteeksi joutumista. Hän ei kuulu koulun suosikkeihin, jotka istuvat takana bussissa, meluavat ja kiusaavat muita. Eleanor joutuu heti silmätikuksi ja häntä kiusataan koulussa ulkonäkönsä takia.

Park lukee aina koulumatkoilla sarjakuvia. Bussimatkat sujuvat hiljaisuudessa ja aluksi Eleanor ja Park eivät puhu toisilleen. Park kuitenkin huomaa, että Eleanor lukee salaa hänen sarjakuviaan. Heidän välilleen kehittyy ystävyyys ja ystävyys syvenee romanssiksi. Eleanorin ja Parkin taustat ovat tyystin erilaiset. Eleanor on köyhistä oloista ja vanhin perheen viidestä lapsesta. Kaikki sisarukset nukkuvat samassa huoneessa, toiset lattialla. Eleanorin isäpuoli on pahantuulinen, joka juo ja pahoinpitelee Eleanorin äitiä. Äiti on täysin alistettu. Eleanor välttelee väkivaltaista isäpuoltaan ja tytöllä on oma paikkansa kerrossängyn yläpedissä, jossa hän voi olla rauhassa.

Eleanor ja Park salaavat romanssinsa aluksi kaikilta, varsinkin Eleanorin pelottavalta isäpuolelta, joka vahtii tytön liikkumista. Eleanorin koulukirjoihin alkaa ilmestyä myös inhottavia, ällöttäviä viestejä ja tyttöä nöyryytetään koulussa. Vaikka kirja kuvaakin romanttista ensirakkauden huumaa, siinä on kuitenkin samalla ahdistava pelon ja uhan ilmapiiri. Tämä romaani sopii hyvin varttuneemmillekin lukijoille. Lukekaa itse, miten Elenorin ja Parkin suhteelle käy. Ja kuka on inhottavien viestin takana?