keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Saran päivänä Sara-kirjoja


Tänään nimipäivänäni esittelen kaimakirjojani, joiden päähenkilönä on Sara-niminen tyttöhahmo. Idean kirjoitukseeni sain Tuijata-blogin Naistenviikkohaasteesta. Sara-nimeä voisi pitää hyvin tyttökirjallisena, sillä tunnetuimmat Sara-tyttökirjat meillä Suomessa lienevät Anni Swanin Sara ja Sarri sekä Sara ja Sarri matkustavat. Kirjat ilmestyivät 1920-1930-lukujen vaihteessa. Jo aikaisemmin 1910-luvulla oli ilmestynyt kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn Sara Stanleysta kertova Sara Tarinatyttö ja sen jatko-osa Sara ja kultainen tie. Tuija Lehtinen loi taas 1990-luvulla modernin tyttökirjallisen hahmon Sara Niinistön. Punkkaritytöstä kertovia kirjoja ovat: Sara@gracymail.com, Nottingham kesällä kello 6, Sara ja levottomat jalat sekä Missä olet Sara? Viimeksi mainittu nuortenkirja ilmestyi 2009 ja tällä vuosituhannella on myös ilmestynyt muutamia heppatyttökirjoja, joiden päähenkilönä seikkailee Sara-niminen tyttö, kuten Asta Ikosen kirjassa Sara ylittää esteet.

Sara on nimenä vuosituhansia vanha ja heprealaisperua. Sen rinnakkaisnimiä ovat Saara ja Sarah. Nimi voi tarkoittaa ruhtinarta tai prinsessaa. Suomessa Sara nimeä voidaan pitää myös  luontonimenä, sillä meillä on sarakasveja, jotka muistuttavat ulkonäöltään heinäkasveja. Silloin kuin minä olin lapsi, Sara nimenä oli harvinainen  ja nimeäni väännettiin aina Saaraksi, mikä oli hyvin ärsyttävää. Nykyään Sara-nimi on kuitenkin yleistynyt ja se on tullut suomalaiseen almanakkaan. Olisi hauskaa vierailla joskus Saran kylässä, joka sijaitsee Karvialla.

Sara - Tarinatyttö (The Story Girl, 1911, suom. Sisko Ylimartimo)
Sara ja kultainen tie (The Golden Road 1913, suom. Sisko Ylimartimo)

"Emme koskaan olleet kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkansa, mutta ei kuvailisi ollenkaan Tarnatytön äänelle ominaista laatua. Jos äänellä olisi väri, hänen äänensä muistuttaisi sateenkaarta. Se sai sanat elämään." (18)

Sara Stanley on 14-vuotias valovoimainen tarinankertoja ja kirjojen keskipiste. Saran serkku Beverley muistelee lapsuuttaan Saran ja muiden lasten seurassa kauniilla Prinssi Edwardin saarella. Kirjat koostuvat pitkälti Saran kertomista tarinoista, jotka saa kuulijansa ja lukijansa eläytymään voimakkaasti kertomuksiin. Saran tarinat ja sanat ovat niin vaikuttavia, että ne ovat tulleet uniini saakka. Jatko-osaa leimaa surumielisyys ja kaipuu, tietoisuus lapsuuden ystävien eroamisesta toisistaan. L.M. Montgomery on itse niin ilmiömäinen tarinankertoja kirjailijana huumoria unohtamatta. Olen blogannut aikaisemmin kummastakin kirjasta Sara Tarinatyttö ja Sara ja kultainen tie.

Sara ja Sarri (1927)
Sara ja Sarri matkustavat (1930)

"Sarri tarttui ojennettuun käteen. Se oli hieno ja pehmeä. Oi, niin erilainen kuin hänen oma, työn ja kylmän veden turmelemaan kouransa. Ja miten suloinen Sara oli! Ei ainoakaan tyttö kirkonkylässä ollut niin kaunis, ei edes kanttorin Viola, jota kaikki sanoivat kaunottareksi." (15)

Suloisuudestaan huolimatta hemmoteltu ja rikas Sara Krank on rasavillityttö, joka kiipeilee puissa ja villitsee kiltin ja köyhän sukulaistyttönsä Sarrinkin (Saara). Tytöt ovat parhaat ystävykset, jotka kokevat yhdessä huimia seikkailuja. Jatko-osaa voisi kuvailla matkakirjaksi, kun tytöt matkustavat ympäri Eurooppaa. Anni Swan loi klassista tyttökirjallisuutta Suomessa, ja varsinaisen itsenäisiä tyttötoimijoita nämä "Sarat" ovat. Olen kirjoittanut kummastakin kirjasta aikaisemmin enemmän täällä.

Sara@gracymail.com (1998)

"Eteisessä mä seisahduin kapean ja korkean seinäpeilin eteen. Mä katsoin kuvaani. 158 cm, jossa ei ollut laaksoja eikä kukkuloita. Rinnat hätinä A-kokoa, kasvot pienet ja kolmiokulmaiset. Molemmissa korvanlehdissä neljä rengasta ja vasemmalla puolella alimpana pieni ruuvi, että kukaan ei voi väittää, etteikö mulla olisi ruuvit tallella. Toisessa korvassa alimpana pieni hakaneula, muisto mun kiivaista jengiajoista joita mä en tahtonut miettiä." (17)

Sara Niinistö on kirjasarjan alussa 16-vuotias kovis punkkarityttö, joka on ehtinyt kokea kovia nuoren elämänsä aikana. Saran äiti uusperheineen lähettää helsinkiläistytön enonsa luo asumaan, jotta tämä saisi elämänsä raiteilleen. Sara aloittaa kymppiluokan, mutta ei halua tutustua kehenkään pienessä tuppukylässä. Kavereita kuitenkin tuppautuu itsenäisen ja omapäisen Saran seuraan ja toisista tulee lopulta tärkeitä ystäviä, kuten Sara lopussa huomaa. Netissä Sara tutustuu myös salaperäiseen englantilaiseen Markiin. Sara on omaa luokkaansa rohkeana villikkotyttönä, ja olen aivan myyty Lehtisen ronskiin ja humoristiseen tyyliin. Luen ehdottomasti muutkin Sara-jatkokirjat!

Sara ylittää esteet (2014)

"Kyllä, hän oli ihan se sama Sara kuin eilenkin, sillä erotuksella, että eräs virstanpylväs naiseuteen johtavalla tiellä oli ohitettu. Kyllä tähän alkuhämmennyksen jälkeen tottuisi. Nyt kun hän oli suojautunut asianmukaisella tavalla, hän tunsi olonsa jopa itsevarmaksi."  (14)

13-vuotias Sara lähtee parhaan ystävänsä kanssa kesälomalla ratsastusleirille viehättävään kartanomiljööhön. Siellä Sara tutustuu muihin tyttöihin, joista Camilla-niminen ilkeä tyttö tekee kiusaa erityisesti Saralle. Sara ei kuitenkaan vähästä lannistu, vaikka hänen pitkä lettinsäkin leikataan yön aikana irti. Sara puolustaa heikompiaan ja on hyväsydäminen tyttö, perinteisten tyttösankarittarien tavoin. Ratsastusretket ja hevosten hoitaminen on leirillä parasta ja mukana on pientä jännitysmomenttia. Opettavainen, mutta viihdyttävä heppatyttökirja ja plussaa kuukautisten käsittelystä.

Sara - Salaisuuksien verkko (2015)

"Sara on vaikuttava näky, kulki hän missä tahansa. Luoja oli suonut hänelle uskomattoman pitkät ja hoikat sääret, kauniit kasvot ja kurvikkaan sopusuhtaisen vartalon, jossa jokaisen miehen silmä lepäsi, ja jota jokainen varmasti halusi. (5)


Tämä Marjo Rinteen Sara-kirja ei ole siis tyttökirja vaan eroottinen, pehmopornoa sisältävä naisten viihdekirja! Päähenkilönä on 24-vuotias Sara Hamilton, joka asuu San Franciscossa parikymppisten kämppisten Maisien ja Doloresin kanssa. Sara on korkeastikoulutettu, joka haaveilee vaatesuunnittelijan urasta. Hän tapaa komean ja rikkaan hurmurin Michael Goldsmithin hakiessaan työpaikkaa tämän omistamasta yrityksestä. Saran sydämen vie kuitenkin kaunis ja salaperäinen nainen, nimeltä Amanda. Sara salaa ystäviltään uuden heränneen seksuaalisen suuntauksensa. Kirja on vielä minulla kesken, joten en tiedä, mitä Saralle ja hänen ystävilleen käy salaisuuksien verkossa!

Hyvää Naistenviikkoa!

torstai 13. heinäkuuta 2017

Vaisut neiti etsivät

Innolla taas tartuin uusimpaan Alan Bradleyn Flavia de Luce-dekkariin Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017). Lukemisen aikana koin kuitenkin jonkinlaisen pettymyksen. Maija Heikinheimon kääntämänä ja oivasta nimestään huolimatta kuolleet linnut eivät laulaneet minulle. Romaani alkaa siitä, kun jo melkein 12-vuotias Flavia menee perheensä kanssa juna-asemalle vastaan äitiänsä Harrietia, joka on löytynyt kymmenen vuoden katoamisensa jälkeen. Spoileripaljastus! Tosin Flavian äiti tulee takaisin puisessa ruumisarkussa. Tämä aiheutti jo minulle pienen pettymyksen tuulahduksen, koska aikaisempi osa Loppusoinnun kalmisto päättyi kutkuttavaan tunnelmaan Harriet-äidin paluusta, elävänä tai niin minä odotin.

Samaan aikaan kun Flavia on asemalla, arvoituksellinen mies kertoo hänelle oudon viestin ja heittää sen jälkeen henkensä junan alle. Nerokkaalla neiti etsivällä on taas arvoitus ratkaistavana. Perheen asuttama rapistunut Buckshawn kartano on myynnissä, koska Harriet-äidin testamettiä ei ole koskaan löytynyt. Flavian kodissa vallitsee surun ja murheen ilmapiiri, joka välittyy kirjasta melankolisena surumielisyytenä. Flavia omaa laajat kemistin taidot ja hän haluaa herättää äitinsä takaisin henkiin. Uusin Flavia-kirja, sarjan kuudes osa jää vaisuhkoksi verrattuna aikaisempiin osiin, joista olen kovasti pitänyt. Flavialle paljastuu pikkuhiljaa perheensä varjellut salaisuudet ja ainoastaan salapoliisiromaanin loppu piristi minua, koska seuraava Flavia-dekkari tulee sijoittumaan tyttökouluun, aivan varmasti. Se jos mikä, on hyvin tyttökirjamaista!

Luettuani Kuolleet linnut eivät laula, lähdin tuttavani kesämökille ja bongasin sieltä hyllystä Neiti Etsivän, jonka olin viimeksi lukenut lapsuudessani. Ajattelin, että tämähän sopii hyvin mökkilukemiseksi, koska en muistanut kirjasta enää mitään. Neiti Etsivä ja outo viesti (Tammi, 1979, suom. Aino Kervinen) osottautui toiseksi pettymykseksi peräjälkeen.

Paula Drewn ystävä Junie tulee käymään River Heightsissä ja pyytää neiti etsivää vierailulle luokseen Kolmen puron lammasfarmille. Juniella on arvoitus Paulalle. Junien isä on ostanut naapuriltaan epämiellyttävältä herra Roccolta salaperäisen maalauksen. He ovat saaneet sen jälkeen oudon puhelimensoiton, jonka mukaan pergamentti sisältää kätketyn viestin. Paula tarttuu tuumasta toiseen ja ryhtyy ratkomaan kuvien arvoitusta selvittääkseen vanhan vääryyden. Paula tutustuu myös herra Roccon pelokkaaseen sisarenpoikaan. Farmilla tapahtuu kaikenlaista muutakin outoa ja lopulta maalaus varastetaan. Paula kuitenkin selvittää tuttuun tapaan onnistuneesti mysteerin.

Neiti Etsivä ja outo viesti on ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin 1977 ennen sen suomentamista. Englanninkielisen Wikipedian mukaan Carolyn Keenen pseudonyymin taakse kätkeytyy tämän kirjan kohdalla Harriet Stratemeyer Adams. Harriet Adamsista tuli isänsä kuoltua 1930 Stratemayer Syndicaten johtaja ja syndikaatti tuotti monia tunnettuja sarjakirjoja neiti etsivien lisäksi. Täytyy vain todeta, että tämä Neiti Etsivä on laadultaan heikko. Kirja on vaisu, ennalta-arvattava eikä yhtään edes jännittävä. Samoin muuten Kuolleet linnut eivät laula ei ollut yhtään jännittävä! Kaiken lisäksi ihmettelen Neiti Etsivä ja outo viesti-kirjassa esiintyvää vanhaa lammaspaimenta Ese Shawta. Ese lausuu hartaana raamatullisia säkeitä ja kristinuskoon liittyvät viittaukset eivät ole kovin tyypillisiä Neiti Etsivä-kirjoille. Paitsi Neiti Etsivä ja noitamerkki käsittelee amishien kulttuuria ja senkin haamukirjoitti muuten Harriet Adams.

Oudoksi ja vaisuksi jäi tämänkesäinen neiti etsivien lukukokemukseni Paulan ja Flavian seurassa.

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Roxane Gay: Bad Feminist


Roxane Gayn Bad feminist (LIKE, 2017) koostuu kokoelmasta esseitä, jotka käsittelevät sukupuolta, rotua ja seksuaalisuutta feministisestä näkökulmasta. Amerikkalainen Gay ammentaa kirjoituksissaan omakohtaisista kokemuksistaan mustana naisena ja tarkastelee erityisesti populaarikulttuurin ilmiöitä ja tuotteita. Esseitä on aikaisemmin julkaistu eri julkaisuissa ja lehdissä. Roxane Gay toimii englanninkielen apulaisprofessorina Purduen yliopistossa ja opettaa luovaa kirjoittamista.

Olen lukenut esseitä iltaisin, ja Gayn kirjoitustyyli on todella mukaansatempaavaa. Esseet ovat analyyttisia ja tarkkanäköisiä eivätkä yhtään kuivia. Gay kertoo avoimesti omasta ristiriitaisesta suhteestaan feminismiin, miten hän nuorena vastusti sitä ja, miten feministiksi nimittäminen tuntui solvaukselta ja hävettävältä. Monet naiset vastustavat feminismiä, koska pelkäävät leimautumista. Gayn mukaan ei ole olemassa vain yhdenlaista oikeaa feminismiä ja vain yhtä oikeaa tapaa olla feministi, jota leimaa negatiivisuus ja virheelliset myytit. Feminismi ajaa sukupuolten tasa-arvoa kaikilla elämänaloilla. Gaylle tärkeitä kysymyksiä ovat naisvihan ja rakenteellisen seksismin esille tuominen kulttuurin rakenteissa, palkkojen epätasa-arvo, naisten lisääntymisoikeuksien polkeminen, joka sisältää naisen oikeudesta määrätä omasta kehostaan (jota säädetään lailla!) ja kaikesta mitä siihen liittyy sekä naisiin kohdistuva väkivalta.

Gay tekee viiltävää analyysia rodun merkityksestä ja piilevästä rasismista nykyelokuvissa, kuten Piiat, Django Unchained ja 12 Years a Slave. Gay on väsynyt orjuuskertomuksiin ja ainaisiin selviytymistarinoihin. Hänen mukaansa Hollywoodissa on vähän tilaa mustille elokuville, joissa vallitsee kapea-alainen narratiivi, joka ei enää riitä. Hän toivoo lisää erilaisen mustuuden kokemusten esittämistä nykyelokuvissa. On todella silmiä avaavaa lukea valkoisena (etuoikeutettuna) Gayn näkemyksiä ei-valkoisena naisena. Gay tarkastelee esseissään kirjallisuuden populaari-ilmiöitä, kuten Nälkäpeliä, Fifty Shades-trilogiaa ja Twilight-saagaa, hyvin oivaltavasti ja ajatuksia herättävästi. Hän kertoo myös humoristisesti nostalgisesta suhteestaan nuoruutensa suosikkityttökirjasarjaan Sweet Valley High-kirjoihin. Heräsin pohtimaan omaa nuortenkirjallisuuttamme ja sitä, onko olemassa yhtään ei-valkoista nykytyttökirjallisuutta, jolla tarkoitan sitä, että kirjan tyttöpäähenkilö on musta tai muuten ei-valkoinen. Saa vinkata! Gayn mukaan ei-valkoiset ihmiset saavat vain harvoin mahdollisuuden tunnistaa itsensä kirjallisuudessa, teatterissa tai elokuvissa.

Bad feminist on rohkea ja tärkeä kirja, joka avasi minulle taas uusia näkökulmia pohdittavaksi. Hienoa, että Koko Hubara ja Anu Partanen lähtivät suomentamaan kirjan yhdessä Hubaran ideasta! Olen äskettäin lukenut tänä keväänä helsinkiläisiin yläkouluihin jaetun Adichien Miksi meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (2017), jota voin suositella myös kaikille luettavaksi Bad Feministin lisäksi. Itse olen ollut jo 12-vuotiaasta asti feministi, mutta välillä ehkä huono sellainen... Sukupuolella on väliä ja minulle on aina ollut tärkeää naisten ja miesten välinen tasa-arvo, tai sukupuolten välinen tasa-arvo. Kuten Roxanne Gay toteaa: "Olen feministi huolimatta siitä, että minulla on ongelmia feminismin kanssa. En voi enkä tule koskaan kieltämään feminismin merkitystä ja välttämättömyyttä. Mutta mieluummin huono feministi kun ei ollenkaan feministi."

lauantai 13. toukokuuta 2017

Tyttökirjamaraton


Olen pitänyt taukoa tyttökirjojen lukemisesta ja nyt aion sukeltaa pitkästä aikaa perinteisten vanhojen tyttökirjojen maailmaan. Käynnistän lukumaratonin, jonka tarkoitus on samalla motivoida, koska minua on vaivannut myös jonkinlainen lukujumi. Maratonin kestoa en ole määritellyt, mutta tavoitteena minulla on lukea 4-5 tyttökirjaa seuraavan vuorokauden aikana. Kirjat ovat lojuneet pitkään hyllyssäni ja ne ovat entuudestaan minulle tuntemattomia. Luku-urakkaa varten olen valinnut seuraavia kirjoja:

1. Ainikki Kivi: Olympialaistyttö ( 1938)
2. Sinikka Soila: Tuulikki Tuuliainen (1948)
3. Terttu Pajunen-Kivikäs: Ulla, perheen yhdestoista lapsi (1954)
4. Hilkka Tuuri: Yllätysten pyörteissä (1955)
5. Elsa Soini: Oli kerran nuori tyttö (1955)
6. Elina Aro: Ylermin sisar (1955)
7. Evi Bogenäs: Kartanon Stina (1960)
8. Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa (1962)

Voitte myös ehdottaa, minkä kirjan lukisin TBR-listaltani ja kannustaminen motivoi aina lisää. Olen nyt tankannut itseäni alustavasti kahvilla ja Fazerin sinisellä. Aloitanpa siis!

1.  Elina Aro: Ylermin sisar (174 s.)

 Aloitin kirjan lukemisen klo 20.00 ja sen lukemisessa meni puolitoista tuntia. Kirja oli yllättävän nopealukuinen ja itseasiassa pidin tästä tyttökirjasta. Se on luonteeltaan tyttöjen kehityskertomus, jossa päähenkilön elämää kuvataan parin vuoden ajan.

16-vuotias Soila Tiura menettää pari vuotta vanhemman isoveljensä Ylermin auto-onnettomuudessa. Veli on aina ollut kaikessa hyvä ja, johon Soilaa on verrattu vanhempiensa ja opettajien tahoilta. Soila ei pärjää niin hyvin koulussa eikä halua lukea ylioppilaaksi keskikoulun jälkeen. Soilan isä omistaa kellotehtaan, ja Ylermistä kaavailtiin hänen seuraajaansa. Soila päättää astua veljensä saappaisiin, tutustuu kellojen valmistukseen ja on harjoittelijana tehdastyöläisenä. Hän haluaa täyttää isänsä toiveen, mutta huomaa kuitenkin, ettei se ole hänen alansa. Soila etsii päämäärää elämälleen ja löytääkin sen myöhemmin korualalta. Hän on harjoittelijana eri osastoilla koruliikkeessä ja tähtää kultasepän opintoihin. Myös Soilan isä aikoo laajentaa tehdasta koruihin tyttärensä tähden.

Kirja kuvaa raikkaasti nuoren naisen kasvamiseen liittyviä identiteettikipuiluja: mikä minusta tulee isona? Mikä on elämäni suunta? Romaani kertoo myös menetyksestä ja surusta. Soilalla on aikaisemmin ollut etäiset välit perheeseensä ja kilttinä tyttönä hän alkaa kapinoida. Hän tekee irtiottoja; käy tanssimassa, juo viiniä ja polttaa jopa tupakkaa. Soilalle tulee kuitenkin näistä syyllinen olo kuolleen veljensä takia.

Ainoa seikka, josta kritisoisin tätä tyttökirjaa on se, että perinteisten tyttökirjojen tavoin mukana on pakollinen romanttinen sivujuonne. Tehtaalla työskentelevä Kalevi on nimittäin ihastunut Soilaan ja haluaa enemmänkin kuin ystävyyttä. Soilaa syyllistetään, kun Kalevi joutuu onnettomuuteen. Kalevi on niin kovasti surrut Soilaa, joka liehuu vain kaupungilla eikä välitä hänestä ollenkaan. Soila palaa takaisin ruotuun, mutta onneksi hän on sentään kunnianhimoinen ja tähtää pitkälle. Voisin luokitella kirjan ammatilliseksi tyttökirjaksi, ja ammatteihin liittyvät kuvaukset vaikuttavat hyvin asiantuntevilta.

Siirryn nyt seuraavaa kirjaa lukemaan ja olen tässä välissä tankannut itseäni pähkinöillä, taas kahvilla sekä tonnikalaleivällä.

2.  Hilkka Tuuri: Yllätysten pyörteissä (132 s.)

Tämän kirjan lukemisessa meni myös aikaa puolitoista tuntia ja taisin torkahdella välillä. Aloitin klo 23.30 ja lopetin klo 01.00. Kirjaa lukiessa, mietin onko tämä edes tyttökirja vai enemmänkin  naisviihderomaani. Mutta nämä lajityyppien rajat ovat häilyväisiä.

Yllätyspyörteissä on täysin hulvaton, ei vakavasti otettava tyttöromaani. Päähenkilö Sini Valkonen on rikkaan perheen kuopustytär, jolla on kaksi hemmottelevaa isoveljeä. Vanhemmat haluavat Sinin kouluttautuvan ylioppilaaksi ja patistavat tytön opiskelujen pariin. Sini valmistuu ja haluaa sen jälkeen jäädä kotiin, jossa on niin kivaa olla. Sitten paljastuukin jymy-yllätys, perhesalaisuus. Sinin on hankittava itselleen ammatillinen koulutus, koska hänen vanhempansa eivät omistakaan kotitaloa, vaan Sinin veljet. Sinille selviää, että hän on kuolleen palvelijan äpärätytär ja adoptoitu perheeseen eikä hänellä ole edes perintöoikeutta. Lisäksi Sinin adoptioisä ei ole myöskään Sinin isoveljien biologinen isä vaan heidän setänsä. Tässä kohtaa lukiessa tuli mieleeni television saippuasarjat!

Sini päätyy lopulta postiapulaiseksi ja muuttaa pois kotoa. Hänen toinen työnsä on piikana rikkaassa Tiilikaisen perheessä, jossa ei tiedetä mitään tytön taustasta. (Tämä on tuttu juoni toisissakin tyttökirjoissa.) Miehet astuvat mukaan kuvioihin, ja Sinillä riittää piirittäjiä niin rautatiekirjurin Ollissa kuin Tiilikaisen lääkäri-pojassa Timossa. Ihmissuhdesoppaa sisältävä tyttökirja huipentuu, kun Tiilikaisten taloon murtaudutaan, ja Sini juoksee pakoon ampuvaa roistoa. Myöhemmin Sini heiluttaa itsekin revolveria tarmokkaasti. Positiivista kirjan lopussa on, että Sini ei halua mennä naimisiin (siis toinen kilpakosijoista) ennen kuin hän on suorittanut postikurssin ja pätevöitynyt.

"Ja onhan hyvä, kun naisellakin on jokin virka tai työ, jolla pystyy itsensä elättämään, sillä eihän koskaan tiedä, mitä saattaa sattua. [...valitettavan paljon on sellaisiakin, ettei tarmokkaasti pyritä mihinkinkään muuhun päämäärään kuin naimisiin. "

En hirveästi suosittele tämän tyttökirjan lukemista! Seuraavaksi pidänkin lukumaratonissani unenmittaisen tauon ZZZ...

3.  Kerstin Thorvall: Tyttö huhtikuussa (164 s.)

Aurinkoisena Äitienpäivänä aloitin ruotsalaisen Kerstin Thorvallin kirjoittaman tyttökirjan lukemisen klo 11 ja lopettelin klo 12.40. Luin kirjaa osittain ulkona, koska on ihanan lämmintä! Kirjailija on nyt ajankohtainen, kun Yle Teemalla on pyörinyt hänen elämästään kertova minisarja, jota en ole tosin katsonut. Alkoi kiinnostamaan luettuani tämän kirjan. Tyttö huhtikuussa on samalla perinteinen romanttinen tyttökirja kuin moderni nuortenromaanikin. Thorvallilla on ironinen tyyli kirjoittaa.

Päähenkilö 18-v. Lena Berg on ankaran kristillisen kasvatuksen saanut kunnollinen ja kiltti tyttö. Hyvän elämän malli on käsikirjoitettu jo hänelle melkein valmiiksi, kun ympärillä vielä pyörii papiksi opiskeleva Svante-poikaystävä. Lenan mielestä Svante on kuitenkin ikävä ja ruma. Lenalla on unelma ja hän tahtoo muotipiirtäjäksi, vaikka ei välitä omasta pukeutumisestaan tuon taivaallista. Ujo ja kömpelö maaseudun tyttö lähtee Tukholmaan opiskelemaan Sjöwallin muoti- ja piirustuskouluun. Lena rakastaa piirtämistä ja uppoutuu sen maailmaan niin ettei kuule eikä näe mitään. Muodikkaiden ja sosiaalisten opiskelijoiden joukossa Lenaa pidetään mitättömänä, josta ei uskota tulevan yhtään mitään. Lena herää tiedostamaan oman yksinäisyytensä ja pohtimaan omaa itseään ja suhdettaan muihin. Hän myös rakastuu komeaan opiskelijatoveriinsa Mikaeliin.

Tyttö huhtikuussa on toisaalta herttainen "rumasta ankanpoikasta valkeaksi joutseneksi"-tarina, joka on niin tyttökirjamaisen konventioiden mukaista. Ainoastaan Lena on kokematon ja korkean moraalin omaava tyttö muiden tyttöjen joukossa. Muut nuoret naiset esitetään ns."huonossa valossa"- turhamaisina vamppeina, jotka metsästävät vain miehiä ja joita ei varsinainen opiskelu kiinnosta. Toisaalta Thorvall kirjoittaa: "Anna Karin on järkevä tyttö ja on jo kauan sitten jättänyt tyttöjenkirjavaiheen. (119). Ikään kuin kirjailija irvailisi luomilleen vastakkaisille naiskuville ja samalla myös mieskuvalle, vaikka tosin vasta Mikaelin kautta Lena löytää itsensä. Mikael opettaa Lenan myös suutelemaan. Koska kyseessä on siis ruotsalainen tyttökirja, niin seksi ja seksuaalisuus tulevat rohkeasti esille. Vai voisitteko kuvitella suomalaisessa saman ajan tyttökirjassa mainittavan sukupuoliorgiat?

Pidin Thorvallin kirjasta  ja voisin tätä tyttökirjaa analysoida kaummenkin ajan kanssa, nyt vain pintaraapaisua. Täytyy siirtyä seuraavaan kirjaan, jota en ole vielä päättänyt. Käyn ensin kuitenkin kävelyllä ja sen jälkeen syön pizzaa.

4. Elsa Soini: Oli kerran nuori tyttö (140 /239 s.)

Kirjan lukemisen pääsin aloittamaan klo 17 aikoihin ja sitten se tapahtui - loppumetreillä hyytyminen. Ilmeisesti olin tankannut itseäni liikaa pizzalla ja vesimelonilla, sillä väsymys iski ja nukahdin. Onneksi kuitenkin heräsin ja piristin sitten itseäni kahvilla. Lopetin kirjan lukemisen keskeneräisenä klo 20. 100 sivua jäi puuttumaan, mutta kurkkasin kuitenkin loppuratkaisun.

Oli kerran nuori tyttö sijoittuu Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan aikaan, jota ei ole juurikaan kuvattu suomalaisessa tyttökirjallisuudessa. Marjatta Salin on 22-vuotias yliopisto-opiskelija, joka ottaa opintonsa hyvin vakavasti alun haihattelujen jälkeen. Helsinkiin sijoittuvassa tyttöromaanissa juodaan suklaata Fazerilla ja kävellään Espiksellä. Opiskelijatytön seura- ja osakuntaelämä tanssiaisia myöten on vilkasta, ja kilpakosijoita Marjatalla riittää. Hän vaihtaa ensisuudelman opiskelijatoverinsa Rainer Borgin kanssa ja viihtyy myös väitöskirjaa tekevän Birger Vallinin seurassa. Marjatta häilyy näiden kahden miehen välillä. Kirja on viihdyttävä ja olisi kiinnostavaa ajan kanssa perehtyä siihen tarkemmin, varsinkin kirjan välittämään historialliseen ajankuvaan. Myös kirjan välittämät naiskuvat ovat kiinnostavia. Elsa Soinilla on humoristinen tyyli kirjoittaa ja purskahdin ääneen nauramaan kohdassa, jossa Marjatan sukulaiset keskustelevat naisopiskelijoista:

"Ei niiden naisylioppilaiden gradut niin vahvoja taida ollakaan. Sebastiankin sanoo, että naisylioppilaita on kahta lajia: sellaisia, jotka ovat kauniita eivätkä osaa mitään, ja sellaisia, jotka ovat rumia ja osaavat vielä vähemmän."

Lukumaraton päättyy tähän. Lopputulemaksi sain 610 sivua luettua kuudessa ja puolessa tunnissa. Kiitos kaikille kannustamisesta!

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lapsuuteni Havukoski (Koivukylä) - Elmeri Vehkalan Älykuvio K


Älykuvio K (2017, Nastamuumio) on omaelämäkerrallinen muistelmateos lapsuutensa viettäneen Elmeri Vehkalan ensimmäisestä vuodesta Vantaan Havukoskella. Elmeri muuttaa seitsemänvuotiaana perheensä kanssa Tampereelta Vantaalle kerrostalolähiöön, jota rakennetaan kovaa vauhtia 1970-80-lukujen taitteessa. Lähiö tunnetaan parhaiten nimellä Koivukylä, mutta virallisesti kyseessä on kaksi erillistä kaupunginosaa Havukoski ja Koivukylä, joiden keskinäiset rajat puhuttavat edelleen.

Elmerin äiti on saanut työpaikan kulttuurisihteerinä Vantaalta ja Elmerin perheeseen kuuluvat lisäksi pikkusisko ja ajoittain hermonsa menettävä juopotteleva isäpuoli. Elmerin uusperhe on poliittisesti aktiivinen ja kommunistisen aatteen kannattajia. Elmeri käy viikoittain pioneerikerhossa. Kasvavassa lähiössä on paljon lapsiperheitä ja Elmeri tutustuu pian uusiin kavereihin. Tiivis poikaporukka kiertää Havukosken metsät, kalliot ja paskakuopat, joissa he voivat yhdessä vapaasti leikkiä. Elmeri aloittaa myös koulunkäynnin Rekolassa, koska Havukoskelle valmistuva ala-aste on vielä rakentamisvaiheessa.

Vehkala kirjoittaa elävästi ja lämpimästi lapsen näkökulmasta lähiöelämästään, johon kuuluu sekä onnellisia että vaikeita aikoja. Koskettavasti Vehkala kuvaa myös ongelmallista suhdetta isäpuoleensa. Alkoholismi pilaa monen lähiöperheen elämän, mutta yhteisöllisyys on se vastavoima, jonka avulla oman onnensa nojaan jätetyt lapset saavat apua toisiltaan. Kirja pursuaa lämmintä huumoria ja toivoa paremmasta huomisesta kasvukipuilusta huolimatta. "Miks kaikki oli tehty just lapsille niin saatanan vaikeeks. Helppoohan se oli olla aikuinen ja tehdä ihan mitä vaan itse haluu, mut entäs just sit se, et lapsilla ei vaan ollut mitään valtaa mihinkään...Me ollaan niin PIENIÄ, ettei me voida vielä itse päättää. Haistakaa paska kaikki, se meidän elämä on täynnä ihan samanlaisia asioita kuin aikuistenkin, mutta me vaan törmäillään niissä asioissa kipeesti toisiimme, kun se valta on jossain sellaisilla tyypeillä, jotka jo tekee niin saatanan oikein tai väärin ja joka tapauksessa kaikki kusee ja tulee kuolio PÄÄHÄN." (s. 225)

Olen sukeltanut omaan lapsuuden maailmaani Elmerin kirjan myötä ja kulkenut mukana tuttujen paikkojen ja samankaltaisten muistojen läpi. Minäkin olen kasvanut Havukoskella. Itse asiassa en ole sieltä koskaan todella lähtenyt pois ja se on osa sielunmaisemaani. Jos Elmeristä Elannon ranskanleipä oli taivaallista, niin minun mielestäni se oli taas polakka ja entäs ne Elannon lihapullat... Miksi en muista Harakkalinnaa - kummitustaloa? Ja siis se Havukosken raja kulkee siitä, että ison mäen jälkeen alkaa Koivukylä eikä vasta pääradan jälkeen! Miksi muuten Havukallion koulun kaunis nimi on muutettu nykyään niin tylsäksi kuin Kytöpuiston koulu? Suosittelen tätä Elmeri Vehkalan kirjaa erityisesti Havukoski-Koivukylä-alueilla lapsuutensa viettäneille ja kasvaneille! 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Elena


"Tunsin kerran miehen, joka sanoi -  rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi. Rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä. Ei ole olemassa sellaista tekoa joka ei vastaisi kysymykseen, kuka minua on rakastanut. Jos ei ole rakkautta, on vain yksinäisyys ja kuolema. Sen vuoksi minun on pakko sanoa - rakkaus on kaikki. " (Elena, kappale 56)

Kuuntelin äänikirjana Joel Haahtelan Elenan (Otava, 2004) ja se sopii mainiosti kuunneltavaksi automatkoille tai matkoille, joissa on pysähdyksiä. Elena on pienoisromaani, joka sisältää lyhyitä lukuja, mutta hyvin tiiviitä ja tunnelmallisia lukuja. Niiden välissä on hyvä pysähtyä ja viipyillä. Äänikirjan lukijana on Petteri Hynönen, jota kuuntelee mielellään. En ole koskaan aikaisemmin lukenut Haahtelaa ja olen aivan otettu. Haahtela kirjoittaa niin kauniisti ja viisaasti.

Minäkertojana on mies, joka on sattumalta kohdannut  puistossa nuoren naisen, jota ei saa enää sen jälkeen mielestään. Naisen tietämättä mies tarkkailee häntä päivittäin kastanjapuiden alla. Naisen jättämästä kirjasta mies saa tietää tämän nimen, Elena. Mies selvittää, missä Elena asuu ja opiskelee. Eräänä päivänä Elena ei kuitenkaan kävele tavanomaiseen tapaansa puiston läpi ja hän on poissa. Elena täyttää miehen ajatukset päivin ja öin ja myöhemmin hän lähtee kaupungista Elenan perässä saarelle. Lukijana seuraan mystistä Elenaa, mutta yhtä lailla mies on arvoituksellinen. Pala palalta yksinäisen miehen tarina selviää lukijalle ja lopussa hieman yllätyinkin.

Haahtela rakentaa taitavasti eheän ja kauniin kokonaisuuden. Voisin kutsua tätä kirjaa vuodenaikaromaaniksi, sillä tarinan mukana myös vuodenajat vaihtuvat. Tunnelmaltaan romaani on haikean surumielinen ja täynnä kaipuuta, joka jätti jälkensä minuun. Pitkästä aikaa jokin kirja vaikuttaa minuun, ja luen niin paljon. Hienoa oli myös jakaa tämä lukukokemus yhdessä matkatoverin kanssa. Voisin lukea Haahtelaa lisää, mutta en aivan heti. Mitä suosittelisitte Haahtelan tuotannosta seuraavaksi?

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura


Kuura (Myllylahti, 2016) on nuorille suunnatun urbaanin fantasiasarjan ensimmäinen osa, jossa sukelletaan vaarallisten ihmissusien maailmaan nykypäivän Suomessa. Päähenkilöt Inka ja Aaron ovat 18-vuotiaita lukiota käyviä tavallisia nuoria, jotka asuvat Kuurankero nimisessä pikkukaupungissa Turun seudulla. Kuurankeroa suojaavat kuitenkin muurit ihmissusilta ja iltaisin muurien ulkopuolella on ulkonaliikkumiskielto. Eräänä iltana Inkan pikkuveli Duke joutuu vakavaan onnettomuuteen ja sen seurauksena Inka ylittää muurin luvattomasti. Hän joutuu ihmissusien saartamaksi, mutta yksi muurin vartijoista, Leo pelastaa Inkan hukilta. Leo paljastuu itsekin ihmissudeksi. Arvaamattoman Inkan ja petomaisen Leon välille syttyy intohimoinen romanssi. Inkan taka-ajatuksena on saada ihmissuden verta, jotta hän voi pelastaa veljensä, joka on vaipunut koomaan.

Aaron ja Inka ovat olleet sydänystävät lapsuudesta asti ja tarinaa kerrotaan kummankin näkökulmista. Aaron puolestaan hullaantuu Leon suloiseen sisareen Matleenaan, jolla on myös pedon salattu ja hillitön puoli. Ihmissusia jahdataan säälimättömästi, ja Inka ja Aaron kietoutuvat salaisuuksien ja valheiden verkkoon. Tarina huipentuu dramaattista, yllättävää loppua kohden ja jää koukuttavasti kesken.

Kuura on Elina Pitkäkankaan vakuuttava ja taitavasti rakennettu esikoisteos. Paranormaalia romantiikkaa ammentavassa romaanissa on jotain Twilightmaista henkeä. Johtuneeko siitä, että olen hiljattain katsonut pararomanttisen sarjan elokuvia televisiosta. Myös Elina Rouhiaisen nuorten fantasia Kesytön tuli mieleeni lukiessani kirjaa. Kuura on virkistävä lisä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa, jossa nuorten maailman kuvaaminen puhekieltä myöten on onnistunutta. Vinkkaan tätä ilman muuta (yläkoululaisisista ylöspäin) nuorille!

"Leo pysyi hiljaa. En tiedä alkuunkaan mitä hän ajatteli, mutta katse oli nyt erilainen kuin ennen. Se ei ollu enää niin valpas. Oli kuin muu maailma olisi paraikaa muuttunut sameaksi, lakannut olemasta. Hänen pupillinsa pienenivät. Eteiseen sekoittui tuoksu, paksu ja makea metsän utu. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Leossa hukan, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hän kohdisti eläimen viettinsä minuun." (123)

maanantai 20. helmikuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita


Olen lukenut aikaisemmin Maria Turtschaninoffin palkitun Maresin ja minua kiinnosti lukea jatkoa Punaisen luostarin kronikoita-sarjaan. Naondel (2016, Tammi suom. Marja Kyrö) on fantasiasarjan itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu aikaan ennen Maresin tapahtumia. Maresissa kerrotaan saarella sijaitsevasta erikoisesta luostarista, joka tarjoaa turvapaikan vainoa ja väkivaltaa kokeville naisille. Menosin saarelle on miehiltä pääsy kielletty.  

Naondelissa käytetään näkökulmatekniikkaa, jossa tytöt ja naiset kertovat vuorotellen oman tarinansa. Tarinat muodostavat kertomuksen alkusisarista, jotka ovat perustaneet Punaisen luostarin. Ääneen pääsee ensimmäisenä nuori nainen nimeltä Kabira, jonka tehtävänä on suojella lähdettä, Anjia. Lähteessä on salaisia voimia sekä hyvään että pahaan. Kabira on rakastunut visiiriin poikaan Iskaniin ja paljastaa hänelle lähteen salaisuuden. Valtaa janoava Iskan käyttää Kabiraa ja lähdettä hyväkseen omiin, pahoihin tarkoituksiinsa. Lähteen avulla hän pystyy näkemään tulevan ja muuttamaan tulevaisuutta. Iskan pakottaa Kabiran vaimokseen surmattuaan tämän perheen.

Iskanin jalkavaimoiksi ja uhreiksi joutuvat myös papitar Garai, unienkutoja Orseola, naissoturi Sulani, orja Clarás, Iona, joka katoaa ja moni muu tyttö tai nainen. Väkivaltainen ja sadistinen Iskan kasvattaa itsellen naishaaremin palatsiinsa, jonne naiset ovat vangittuina vuosien ajan. Aluksi hän haluaa naisten synnyttävän vain poikia ja tytöt tapetaan ennen syntymäänsä lähteen voimalla. Paholaismainen Iskan hallitsee kaikkia, mutta alistetut naiset nousevat lopulta vastarintaan ja pakenevat Naondelilla, veneellä.

Turtshaninoffin kerronta on väkevää ja voimakasta. Kirja sisältää hyvin raakaa ja julmaa kuvausta, jossa veri valuu. Tyttöja ja naisia hyväksikäytetään ja raiskataan. Näitä tarinoita kerrotaan yhtä hyvin reaalimaailmassa kuin historiankirjoissa. Sen takia onkin aiheellista kysyä, onko tämä varsinaisesti nuortenkirja. Kirjassa on sekä nuorten että aikuisten kirjan luokitus ja sen sanotaan olevan nuorille aikuisille suunnattu. Hesarin arvostelussa Toni Jerrman kuvailee Naondelia voimaannuttavaksi lukukokemukseksi. Minä en pitänyt kirjan lukemista kovinkaan voimaannuttavana, vaikka se käsitteleekin vahvoja naishahmoja, naisten yhteisöllisyyttä ja lopulta vapautumista patriarkaatista. Jos kyseessä on feministinen teos, on sen maailmankuva kovin mustavalkoinen. Miehet ovat yksipuolisesti pahoja, naisten sortajia ja alistajia. Loppu kärsii myös pienestä epäuskottavuudesta palvelija Estegin suhteen. En suosittele kirjaa herkille lukjoille, oli kyseessä sitten nuori aikuinen tai aikuinen.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Rainbow Rowellin teinirakkaudesta kertova Eleanor & Park (Viisas Elämä, 2016, suom. Terhi Kuusisto) on ihana ja koukuttava nuortenromaani. Kirja sai monia nuortenkirjallisuuspalkintoja ilmestyessään Yhdysvalloissa. Takakannessa kirjailija John Green toteaa: "Eleanor & Park toi mieleeni paitsi sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastunut, myös sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastui kirjaan". Olen täysin samaa mieltä Greenin kanssa.

Romaanissa eletään vuotta 1986, aikaa ilman kännyköitä, nettiä tai somea. Aikaa, jolloin puhelin tai yhteyden ottaminen toisiin vaivattomasti ei ole itsestäänselvyys, kuten nykyään. Eleanor tulee kouluun uutena oppilaana kesken lukukauden. Hän erottautuu joukosta räiskyvän punaisilla hiuksillaan, isokokoisuudellaan ja erikoisilla vaatteillaan. Koulubussissa kaikilla on jo oma paikkansa ja kukaan ei halua häntä viereensä, paitsi Park, joka päättää pelastaa tytön nololta tilanteelta. Eleanor saa istumapaikan pojan vierestä bussin edestä. Park on puoliksi korealainen ja haluaa välttää muiden huomion kohteeksi joutumista. Hän ei kuulu koulun suosikkeihin, jotka istuvat takana bussissa, meluavat ja kiusaavat muita. Eleanor joutuu heti silmätikuksi ja häntä kiusataan koulussa ulkonäkönsä takia.

Park lukee aina koulumatkoilla sarjakuvia. Bussimatkat sujuvat hiljaisuudessa ja aluksi Eleanor ja Park eivät puhu toisilleen. Park kuitenkin huomaa, että Eleanor lukee salaa hänen sarjakuviaan. Heidän välilleen kehittyy ystävyyys ja ystävyys syvenee romanssiksi. Eleanorin ja Parkin taustat ovat tyystin erilaiset. Eleanor on köyhistä oloista ja vanhin perheen viidestä lapsesta. Kaikki sisarukset nukkuvat samassa huoneessa, toiset lattialla. Eleanorin isäpuoli on pahantuulinen, joka juo ja pahoinpitelee Eleanorin äitiä. Äiti on täysin alistettu. Eleanor välttelee väkivaltaista isäpuoltaan ja tytöllä on oma paikkansa kerrossängyn yläpedissä, jossa hän voi olla rauhassa.

Eleanor ja Park salaavat romanssinsa aluksi kaikilta, varsinkin Eleanorin pelottavalta isäpuolelta, joka vahtii tytön liikkumista. Eleanorin koulukirjoihin alkaa ilmestyä myös inhottavia, ällöttäviä viestejä ja tyttöä nöyryytetään koulussa. Vaikka kirja kuvaakin romanttista ensirakkauden huumaa, siinä on kuitenkin samalla ahdistava pelon ja uhan ilmapiiri. Tämä romaani sopii hyvin varttuneemmillekin lukijoille. Lukekaa itse, miten Elenorin ja Parkin suhteelle käy. Ja kuka on inhottavien viestin takana?


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kaari Utrio: Paperiprinssi


"Tarjoilua valvoi rouva Fredrika Runeberg, joka oli pitkällä raskaana. Hän näytti väsyneeltä, eikä ihme, hänhän joutui kiipeämään Laguksen portaat monta kertaa päivässä kotiaskareita hoitaessaan, sillä kyökki oli alakerrassa. Vakava nuori nainen, Wilhelmine arveli, ja kaikesta huolissaan." (371)

Kaario Utrion viihdyttävä romaani Paperiprinssi (Amanita 2015) vie mukanaan historialliseen 1830-luvun Suomeen, jolloin suuriruhtinaskunnan pääkaupunkia Helsinkiä ollaan vielä rakentamassa. Tarina alkaa Suurkosken paperiruukilta, kun ruukin omistaja pitkään merillä ollut merikapteeni Sebastian Ross palaa vihdoin takaisin kotiinsa raajarikkona ja masentuneena. Ruukilla hän kohtaa itsevarman serkkunsa Wilhelminen, joka on tottunut hoitamaan ruukin asioita ja valvomaan paperinvalmistusta. 25-vuotias vanhapiika Wilhelmine on äreän ja ilkeän luutnantti Falkenstenin tytär. Rossin ja Falkenstenin suvut ovat aina olleet riidoissa, mutta papa naittaisi mielellään tyttärensä rujolle merikapteenille. Aatelista syntyperää oleva Wilhelmine erottautuu joukosta pituudellaan, joka kauhistuttaa monia muita. Onhan sopimatonta naisen olla pitkä!

Sebastianin masennus katoaa kuin taikaiskusta Wilhelminen seurassa ja heidän välillään kipinöi romanttisessa ilmapiirissä. Wilhelminen papa kuitenkin kuolee ja naimattoman naisen tulevaisuus näyttää epävarmalta. Kuvioihin astuu sukulainen omistajan elkein, ylpeä kreivi von Staude, josta tulee Wilhelminen holhooja. Hän vie Wilhelminen mukanaan Helsinkiin ja seurapiireihin. Von Stauden talossa pyörivät kreivin lapset myös edellisistä avioliitoista. Aikuistuneet lapset ovat rakastuneet vallan sopimattomasti säätynsä alapuolelta, kreivin siitä kuitenkaan tietämättä. Hänelläkin on suunnitelma Wilhelminen naittamiseksi. Luvassa on siispä juonittelua ja herkullisen jännittäviä juonenkäänteitä. Myös Sebastian matkustaa Helsinkiin, kun ikävä kalvaa sisimmässä. Rohkaistuuko hän kuitenkaan kosimaan?

Utrio kirjoittaa tuttuun tyyliinsä vakuuttavaa ja historiallista ajankuvaa. Asiantunteva perehtyneisyys paperin valmistamiseen on hyvin informatiivistä. Ihmisiä vilisee paljon kirjan sivuilla, kuten aina Utrion romaaneissa, mutta onneksi henkilöt on selitetty tapansa mukaan alkusivuilla. Historiallisten yksityiskohtien lisäksi, Utrion humoristinen tyyli on kaikkein parasta. Kiehtovaa oli lukea Wilhelminen vierailusta Lauantaiseurassa nuorten Runebergien Helsingin kodissa. Hyvää Runebergin päivää kaikille!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ismo Loivamaa: Lastenkamarin aarteet


Ismo Loivamaan uutuuskirja Lastenkamarin aarteet (Avain, 2016) esittelee lasten- ja nuortenkirjallisuuden ilmiöitä sekä lastenkulttuurin kotimaisia ja ulkomaisia suosikkeja 1940-luvulta alkaen tähän päivään saakka. Loivamaa kertoo anarkistisen Peppi Pitkätossun tulosta Suomeen, Aku Ankan alastonkohusta, Viisikoiden ja Harry Potterin huimasta menestyksestä aina kotimaisiin suosikkeihin, kuten Polvan Tiina-sarjasta ja Simukan maailmaa valloittavasta Lumikki-trilogiasta. Kirjassa käydään läpi eri vuosikymmeniä ja mukana on kirjojen lisäksi lastenlehtiä, elokuvia, televisiosarjoja, teatteria ja lastenmusiikkia.

Kirja on kuvitettu pääasiassa värikuvilla ja minua viehättivät totta kai vanhempien tyttökirjojen esittelyt ja ihanat kansikuvat. Olen lukenut sota-ajan tyttökirjallisuutta, jolloin nuortenkirjallisuudessa korostuivat propagandahenkisyys ja patriotismi. Loivamaan kirjasta löysinkin uusia kiinnostavia kirjavinkkejä. Esimerkiksi Kyllikki Hämeen tyttökirja Matkatoverukset ilmestyi ensimmäisen kerran 1944, mutta toinen painos 1950-luvulta olikin sensuroitu. Ainikki Kiven Hitlerin aikaan sijoittuva tyttöromaani Olympialaistyttö kuulostaa sen verran hurjalta, että laitoin kirjan heti varaukseen.

"1950-luvulla keksittiin nuoruus. Se näkyi kaikessa: pukeutumisessa, musiikissa kirjallisuudessa, viihteessä, vapaa-ajan vietossa..." (29)

Kirja sisältää vuositaulukkoja, joiden kautta avautuu historiallinen katsaus suomalaiseen lasten ja nuorten kulttuurimaailmaan. Kirja ei kuitenkaan pyri olemaan järjestelmällinen hakuteos tai kirjallisuudenhistoria. Onkin varmasti ollut vaikeaa rajata, mistä ilmiöistä kertoo ja mitä jättää pois. Itse olisin kaivannut 1980-luvulta enemmänkin lasten- tai nuortenkirjallisuuden esittelyä, nyt lastenkulttuuria käsiteltiin varsin suppeasti. Oman lapsuuteni ylivoimainen musiikkisuosikkini Dingo sieltä kuitenkin löytyi.

Kirja antoi minulle uutta tietoa lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksesta, ihanteista ja ajankuvasta. Erityisen hykerryttävää oli lukea kielletystä oppikirjasta, jonka seksuaalikasvatus oli liian uskallettua 1970-luvun kouluissa. Lastenkamarin aarteet tarjoaa varmasti eri sukupolville nostalgisia muistoja ja elämyksiä omasta lapsuudesta. Itse olisin lukenut kirjaa pidempäänkin, mutta sivut loppuivat aivan liian pian.